Odottamaton mullistus

Joskus, hyvin harvoin tapahtuu se kuuluisa kerta, kun heräät aamulla tietämättä mihin ilta päättyy. Syöt aamiaisen ja valmistaudut päivään. Niin kuin aina. Juot kupin tai kaksi jäähtynyttä espressoa. Nakerrat sämpylän puolikkaan. Otat Lancian alle ja suuntaat aavistamatta kohti jotakin uutta, tuntematonta. (Tämä tosin vähän harvemmin.) Jossa odottaakin se elämää mullistava pieni ihme. Josta et vielä aamulla ollut ollenkaan tietoinen. Mutta joka kuitenkin odotti, on ehkä aina odottanut. Jotenkin näin sen pitikin olla. Kuitenkin. Kaikki palat loksahtavat kohdalleen.

Tänään meidän perheessämme hinterlandin laidalla tapahtui yksi niistä kerroista.
Ihan tietämättä. Tuosta vaan.
Perhe lisääntyi yhdellä.
I proudly present:

Boston terrier, C-J. Perheen tuorein jäsen. Niin dolce ja ystävällinen. Vielä pikkuisen hoikassa kunnossa, mutta ei kauan. Isin keittiö on täynnä herkkuja.

Kuka siis tietää, mitä huominen tuo tullessaan.

Buonanotte,folks!

On sale!

Ajat ovat vaikeat. Laskut kerääntyvät. Kokoontuvat yläilmoihin kohoavaksi pilariksi siihen pöydän kulmaan kuin naljuillakseen. Muistutuksia ja katkaistuja puhelinlinjoja. Kerta toisensa jälkeen.

Etsiessäni informaatiota lemmikkieläimistä silmäni pysähtyivät Italian eri myyntipalstoille. Suorastaan pläjähtivät selälleen, omille kuopilleen. Olin toki kuullut tästä, lukenutkin. Mutten ajatellut mitään tällaista. En näin suurissa määrin. Olin mykistynyt. Senza parole.

Ensimmäinen:
Myydään täydellisesti toimiva munuainen. Voitte valita toisen. Toinen luonnollisesti.. Niin. Tarvitsen sitä elämiseen. Vain tositarkoituksella.

Toinen:
54-vuotias italialainen, Osvaldo Morotti, myy oikeanpuoleisen munuaisensa. Moralistit voivat soittaa muualle. Ilmoituksen koristeena kopio henkilökortista henkilötietoineen.

Tai kolmas:
Aikuinen mies myy munuaisen, luuydintä, keuhkon ja mitä vain kehosta saa irti- lopettamatta hengittämistä. Vakavissa taloudellisissa vaikeuksissa.

Tai neljäs:
Vakavien taloudellisten syiden vuoksi verenluovuttaja myy munuaisen. Hyvässä kunnossa, 0+. Vain tositarpeeseen.

Tai sitten:
Myydään täydellisesti toimiva munuainen. Teen mahdollisesti lisätestejä pyydettäessä. Hyvä arvo markkinoilla. Myydään parhaiten tarjoavalle. Huutokauppa on auki.

Lopulta ällistyksestäni selvittyäni aloin selata ilmoituksia. Mitä ihmiset oikeastaan myyvätkään. Mistä kukin on valmis luopumaan ja mistä hinnasta. Sähkön, veden, ruoan, lainojen ja maksuvaikeuksien takia. Tai vain muuten vain. Just because. Lista on musertava, joskus ehkä ihan vähän hykertäväkin. Jollakin on todellinen tarve, aito ahdinko. Pala kohoaa kurkkuun. Munuaistaan kauppaavan olo on varmasti puristava. Toisella taas on vain paljon aikaa selata nettiä. Niin kuin itselläni, paikallani baarijakkaralla omassa keittiössämme. Unettomana Lombardian yössä. Yksin.

Myydään hyvä narkoleptinen vahtikoira.
Myydään ex-tyttöystävä.
Myyn ääneni parhaalle tarjoajalle. Yhteydenotto vain vaalien alla.
Myyn pasta,-ja papulautasen. Maistettu vain kerran.
Myydään puhdas omatunto. Käyttämätön.
Myyn suloisen dobermannin. Sairastaa skitsofreniaa.
Kielitutkinnon suorittanut jakaa englannin yksityistunteja. I will bi weiting for you!
Lahjoitan anopin. Ei sinkuille.
Myydään oikean jalan Nike-kenkä. Malli Total 90. Tummansininen, koko 42.

Mietin, mistä olisin itse valmis luopumaan. En ehkä anopista, mutta jostakin oikean jalan kengistäni? Myisikö mies kenties käytetyt paitansa? Tuskin. Mutta voisin myydä hyttysenpistot, hyvässä kunnossa, vähänraavitut. Ei palautusoikeutta.

Silti. Kun vain kenenkään ei tarvitsisi myydä munuaistaan. Ei elääkseen.

(Ps. Osvaldo Morotti on joutunut sittemmin käräjille myynti-ilmoituksestaan. Ilmoituksia yritetään karsia, suodattimien kontrollia lisätään, mutta toiminta on edelleen hidasta.)

That´s something to think about.

Buonanotte, folks!

Minä ja katukahvilan pojat

Italia paahtaa koko grillin edestä. Volyymit täysillä. Iho sihisee mukavasti auringossa. Suojakerroin luonnollisesti ainakin se 30. (ihan vain varmuuden vuoksi.)

Myöhäisiltapäivän hautoessa kyläämme, päätämme pojan kanssa kipaista piazzan pieneen kahvilaan raikkaalle vedelle ja pienelle cappuccinolle. Terassi on luonnollisesti aivan täynnä. On aperitiiviaika. Pöydät pursuavat pähkinöitä ja sipsejä. Pieniä minipizzoja kulhot kukkuroillaan. Rivi mieheni perheen tuntevia eläkeläismiehiä ottaa auringossa grillaantuneet matkaajat iloisesti vastaan ja pääsemme pojan kanssa eliittipöytään. Siihen, missä tavallisesti kortit laulavat, sikarit höyryävät ja vilkas milanolainen murre soi. Tänään kuumuudessa nautitaan vain aperitiivosta ja auringosta, kortit lepäävät pöydällä. Iltapäivän pelit on pelattu. Murteen sykkeessä ymmärrän sanan sieltä, toisen täältä ja lopulta nyökytän ymmärrettyäni tarinan ytimen.

Certo. Si, si. Juuri näin.

Miehet käyvät läpi alkuperäni, hääpäivämme, perheemme sedät, tädit, anopin, apen, käydyt koulut ja asutut kylät. Lopulta homma on valmis. Olemme kaikki yhtä perhettä. Sillä pienissä kylissä on vain yksi laki: kaikki tuntevat kaikki.

Kielten opetteleminen on aina ollut mukavaa, oma spesialiteettini. Lempiaiheeni. Lähestyvän kokeen tunnelmissa olen innostunut tutustumaan yhä syvemmin italian historiaan, kulttuuriin, ja mikä parasta, meidän omaan murteeseemme. Milanolainen murre on silti yllättävän hankala. Kieli solmussa yritän päästä lähemmäksi miehen perinteitä ja kulttuuria. Palaa jotakin arvokasta, mihin koko milanolainen maailma kietoutuu; katukahvilan miesten iloiseen puheeseen ja itse siihen aarteen ytimeen, murteeseen. Piazzan sydämeen. Toivoisin että poikakin oppisi isin murteen. Se tuntuisi jotenkin niin tärkeältä ja arvokkaalta kulttuuriperinnöltä.

Mieheni opetettua hiljattain innostuneelle vaimolleen pientä murteellista small talkia, rohkaistun kertomaan silmät säihkyen pöytämme leppoisalle seurueelle opiskelevani hieman kylän murretta. Jään sulattamista. Tutustumista paremmin toisiimme, kulttuurierojen kaventamista. Integrointia parhaimmillaan.

Cappuccinon äärellä annan muutaman näytteen. Hiotun ja harkitun. Ihan pieniä sanoja, joiden lausumisessa ei voi erehtyä. Sellaisia, jotka voivat sulattaa paksuimmankin jään. Saada ehkä jopa pienen hymyn auringon uurtamille huulille.

Esitän näytteeni. Miehet katsovat minuun. Sanomatta sanaakaan. Napauttavat kortit pöytään ja nousevat ylös. Ottavat pyöränsä ja lähtevät pois.

I´ve been dumped! Keskelle kahvilaa, vilkkaassa pöydässä. Ihan yhtäkkiä, yksin.

Ehkä pitää sittenkin vielä hioa hieman sitä lausumista.

(Myöhemmin puhelimessa mieheni valisti, että juuri kylässämme on aivan omituinen tapa ottaa ja lähteä kesken keskustelun. Emme aivan oikein vielä ymmärrä, miksi, mutta se on kuulemma aivan normaalia. Oli vain aika lähteä pois.)

Ymmärrän. Ehkä.

Joka tapauksessa, jatketaan harjoituksia.
Murteella, nääs.

A Milan quell che no se pò fa incoeu sel se fa doman.

Aurinkoista maanantaina, ystävät!

Ciao!

Erään iltapäivän mielijohde

Mitä tapahtuu, kun opiskelevalle äidille annetaan yllättävä päähänpistos keskellä kirkasta kevättä pienen ajan kanssa?

Oma pieni virkistysoperaationi on tullut vihdoinkin viimeiseen etappiinsa. Pientä vaihtelua kaipaavana aukaisen italialaiset keltaiset sivut netistä, le pagine gialle. Hakusanana kampaaja viereisessä kaupungissa. Klikkaan auki pitkän luettelon kampaajista ja mietin mahdollista vaihtelua tuttuihin ympäristöihin. Kaipaan jotakin erilaista, uutta. Vain sitä jotakin. Itsekään juuri tietämättä, mitä oikeastaan haen, päätän lopulta kirjoittaa numerot pieniin lapunpalasiin ja aloitan.

Destiny. Kohtalo päättää, mihin suuntaan. Olen päättänyt arpoa hiusteni seuraavan leikkaussalin.

Ensimmäinen numero on pieni kampaamo kaupungin laidalla. Rouvien tukkaan. Nimi ei oikein tunnu sytyttävän. Arvon seuraavan numeron. Ja sitä seuraavan. Ja sitä seuraavan. Yksikään nimistä ei tunnu herättävän erityisiä kipinöitä tai värinöitä. All right, arvon kymmenen ensimmäistä kampaamoa ja päätän suunnan. Lopulta lukemattomien arvontalippusten noston jälkeen yksi pieni numero ilmestyy käteeni kolme kertaa, 16. Bellani.

Tämän täytyy olla vähintään kohtalo.

Hermostuneena hiplailen hiuksiani keittiömme baaritiskillä katsellen ulos vastapäisen naapurimme kattoa. (Loistava kohde ajatusten keräilyyn.) Kieputan olkapäille ulottuvia kikkuroita sormieni välissä. Mietin, mietin ja mietin. En ole koskaan arponut kampaajaa, ainakaan noin kolmeakymmentä kertaa tai mennyt muutenkaan paikkaan, josta en etukäteen tiedä juuri mitään. (paitsi kerran Italiaan.) Mutta tyylilleni uskollisena hyppään autoon.

Ensimmäisenä vastassa on 10 tyttöä ja mies. Katseeni jää tuijottamaan uteliaana pitkää, tyylikästä miestä. Kuka tuo signore on? Kysyn hiuksiani kampaavalta tytöltä. Lui chi è? Giancarlo. Salongin omistaja, suuri Giancarlo on mukava tyttöjä naurattava stylisti ja muutenkin ihan pop. Aivan erityinen muodin edelläkävijä. Juuri sitä, mitä kaipasin. Taitavia miehen käsiä.

Salongin keskeltä kohoaa kohti kattoa kaksi vihreää bonsaita. Puiden juuren on istutettu rinki pieniä peilejä. Istun yhden peilin edessä. Pää täynnä sinisenviolettia kermaa. Koko paikasta huokuu suuri lämpö ja ystävällisyys. Tytöt ovat sydämellisiä ja avuliaita. Ei ollenkaan hullumpi paikka arvotuksi. Kerään eteeni pieniä muovisia espressokuppeja yksi toisensa jälkeen. Kofeiini virtaa ja pääni tummuu hiljalleen mustaksi. Giancarlo katselee pörröäni ja alkaa luoda.

Annan Giancarlon saksien laulaa.

Ah. I needed it!

Edit: Päivän poseeraus. Paikallisille markkinoille lähdössä, kohti aurinkoa.

Se on iloinen,
Ciao, folks!

Päivän bisnesidea: kuka keksisi pehmustetut lavuaarin reunat? Niille mustelmaherkille niskoille.

Pieniä jaloja totuuksia

Pakko myöntää. Vaikka olen nainen ja jonkinsortin ulkonäköaddikti, en ole oikeastaan juuri koskaan välittänyt erityisesti ihovoiteista, balsameista, kuorinta-aineista tai muistakaan niveoista. Ihoni on ollut hyvä, silkin pehmeä ja muutenkin sileä. Ei kuiva, ei kiiltävä. Ei rutussa, eikä muutenkaan rapsutettava. Viimeisen kahden vuoden stressi, valvotut yöt ja hikoillut laskupinot ovat tehneet silti tehtävänsä. Jotakin on muuttunut. Se silkinsileä, näpytön ja viiruton iho on poissa. Jossakin välissä vain kadonnut. Pluff! Perso.

Not good.

Tuttujen pariskuntien luona kyläillessämme olen saanut viime aikoina muutamia sivuhuomautuksia olemuksestani, muutamilta poikien vaimoilta. Italiattaret pistävät suomi-tytön purkkiin. Ihan totta, kirjaimellisesti. (Jostakin syystä olen analysoinnin lempikohde. Koko illan. Päästä jalkoihin.)

”Monilla on aika paksu takapuoli, mutta ei se niin haittaa, jos pukee oikein.”

”Hei, kulmakarvasi vähän harottavat. Sei come il mio cane!”

”Ihosi on aika kulunut... Sembri stanca. Kasvosi muistuttavat jotenkin keittiön pesusientä!”

Perfetto.

Tunnustan. Menen aina yhtä hämilleni. Ensin tuijotan suu auki, sitten mumisen hampaideni välistä äänettömiä vastalauseita ja lopulta ulisen krokotiilinkyyneleitä miehelle autossa. Niin epäreilua! Che cos’ho fatto? Ei minulla kasva pesusieniä kasvoissa, vaikka huokoset nyt vähän ehkä kukkivatkin. Eivätkä kulmakarvani nyt niin harota! Sitä paitsi, peppuni on oikeasti hyvin pehmeä. Kompuroidessani aina vastassa, ottamassa turvallisesti kiinni. Pehmentämässä mukavan täyteläisesti laskua. (Ainakin silloin, kun kompastun jalkoihini.)

Palattuamme illalla kotiin tuttaviemme luota vilkuilen salaa vuorotellen keittiön pesusientä ja omaa peilikuvaani. Pesusieni, peilikuva, pesusieni, peilikuva.. Shokki. Se aito, oikea järkytys. Vaikka tytöt eivät nyt aivan niin sydäntälämmittävästi kehuneetkaan repsahtanutta olemustani, ehkä sittenkin takana piilee pieni jalo totuus. Olen jokseenkin silmäryppyinen, kasvoistani kukkiva pesusieni. Täydessä nupussaan kuin kesäinen niitty.

Uhoa uhkuvana sipsutan seuraavana päivänä apteekkiin ja anelen pää painuksissa neuvoja. Ennen kuin muutun lopullisesti kukkapelloksi, voisiko iholleni sittenkin tehdä jotakin. Jokin ihmeitä tekevä purkki tai tuubi, mitä tahansa!

Kylämme piazzan apteekinhoitaja neuvoo ystävällisesti ihoni virheissä ja ojentaa käteeni muutaman purkin vichyä. Sitä voidetta. Pikkuisen poskiin, vähän silmien ympärille ja voilà. Maman helpotus. Päälle kaksi litraa vettä päivässä. (Siihen sisäiseen kauneuteen.) Opastettuna jatkan painimista pesusienen kanssa, tatami tärähtelee, mutta mama on melkein valmis.

Viikkoja myöhemmin seison jälleen eteisen peilin edesssä pidellen kädessäni keittiön pesusientä. Omaa keltaista, reikäistä painajaistani. Yhtäläisyydet ovat hävinneet, ihoni huokoset ovat paljon pienemmät ja muutenkin punaisina loimuavat kasvoni hehkuvat jotenkin inhimillisemmin. Sileänä. Silmät eivät enää roiku poskilla ja pussitkin ovat kadonneet. Mikään ei enää poksahtele.

Pesusieni selätetty!

Thanks girls!

Toisinaan pienissä totuuksissa piilee suuri pelastus.

It s not the way they say it but how you take it.

Casanova supermarketissa

“When the moon hits you eye like a big pizza pie
That's amore” Dean Martin.

Domanda: Mistä italialaiset pitävät eniten pastan, pizzan, jalkapallon, äitien ja autojen jälkeen?
Risposta: Tytöistä. Näteistä, pitkistä, lyhyistä, vaaleista, tummista, isoista, pienistä, tytöistä. Ragazze.

Just girls.

Niin meilläkin. 1v 8kk on keksinyt sen. Le donne. Tytöt ovatkin oikeastaan tosi kivoja ja aika ihania. Niin ihania, että niitä on aivan pakko pussailla, halia, lentosuukotella ja miksi ei; mielellään sylissä ollessa- kurkataan vielä paidan sisään. Se tavallinen tavaran tarkistus. Tutto bene. Pitkät silmäripset halkovat raikasta Italian kevätilmaa pienen katsoessa edessä olevaa tyttöä hymy kaarella syvälle silmiin. What a doll! Che bambola. Tuulessa hulmuava, vaaleahko luonnonkihara tukka mykkyrällä niskassa. Mitä kauniimpi tyttö, sen nopeammin käyvät ripset. Ja sormet.

Naturalmente.

Italian eräs upeimmista piirteistä on suuri rakkaus ja lämpö lapsiin. Jokainen pieni taapertaja on aarre ja mittavan ihastelun kohde. Ilmassa huokuu valtavaa, aitoa välittämistä. Sitä, joka osuu ja uppoaa suoraan sydämeen. Amore. Niin myös perheemme pienimmän Casanova-imitoinnit ovat saaneet supermarkettimme hurmioon. Oikeastaan niin huumaan, että olemme alkaneet keräillä vastustelusta huolimatta ilmaislahjoja poikaan rakastuneilta kaupan työntekijöiltä.

Lahjakoppa täyttyy päivä päivältä avaimenperistä, pizzan paloista, leivästä, karkeista, suklaamunista, pullasta, nalleista, autoista ja pienistä esineistä. Kopan pohjalta jopa yksi rantapyyhe. Lähes aina poikkeuksetta myös suklaata. Poikaa lahjotaan ja äiti syö. Kaikki namit.

Palatessamme kotiin rutistuneessa Lanciassa hymyileekin kolme onnellista matkustajaa. Isi hymyilee ylpeänä valloittavasta pojastaan. Poika hymyilee puhdasta onnea uudesta lahjastaan ja valloituksistaan. Mama hymyilee suu raukeana suklaasta. Hyräillen.

Ja autossa soi:
That´s amore.

Italia eräänä huhtikuisena päivänä

6.4.2009. n. Klo 2.15. Siirryn sohvalta sänkyyn. Kuulen kadun koirien ulvovan ulkona epätavallisen rauhattomasti. Lähes epätoivoisesti. Levoton ulina herättää huomioni, mutta väsymys painaa sinnikkäästi vasten silmiäni ja nukahdan unesta raukeana paikalleni.

On aamuyö. Herään korvia vihlovaan meteliin. Kadun kaikki eläimet ulvovat yhteen ääneen. Koirien haukunnassa on aistittavissa omituista rauhattomuutta. Pieni pinserimme nyyhkyttää hiljaa makuuhuoneemme vieressä. Lopulta koko perhe herää epätavalliseen levottomuuteen. Laitamme raollaan sinnittelevän ikkunan kiinni, katsomme toisiamme ja kierrämme asunnon ympäri murtovarkaiden varalta. Tarkistamme lukot. Kaikki on aivan normaalia. Ei liikettäkään. Palaamme petiin, käännämme kylkeämme ja jatkamme kuitenkin unta. Mietteliäinä, mutta rauhassa. Kunnes.

Hiljalleen lämpimän huhtikuisen aamun valjetessä selviää eläinten yöllisen hädän syy kaikessa tuhossaan. Moni aquilalainen oli nähnyt aamuyön kylmässä pimeydessä noin klo 3.32 koko elämänsä pirstautuvan sirpaleina maan tasalle. Katoavan pölynä tärisevän asfaltin pinnalle.

Kirjaimellisesti.

Maanjäristys ei tuntunut hinterlandissa juuri muuten kuin pienenä levottomuutena. Etelässä tilanne on katastrofaalinen ja äärettömän surullinen. Moni perhe on menettänyt rakkaansa, moni kotinsa ja työnsä. Koko elämä vajoaa maan pinnalle, häviten pienenä katoavana tuhkana maan uumeniin. Kansallinen tragedia leviää jokaiseen italialaiseen kotiin, jokaisen italialaisen sydämeen. Maan valloittaa hetkessä mittaamaton solidaarisuus. Huoli lähimmäisestä, vaikkakin tuntemattomasta saa kansan liikkeelle, aina rajojen ulkopuolelta asti.

Samassa draama näyttää kahdet kasvot. Shakaalit keräävät hylätyistä kodeista kaiken arvokkaan, samalla kun toiset jättävät omaisuutensa kiirehtiäkseen auttamaan apua tarvitsevia. Ystävämme ovat vieneet vettä sitä tarvitseville. Yksi on luovuttanut verta, toinen on juossut paikalle raivausavuksi. Sortuneiden rakenteiden alla on yhä uhreja, joita kaivetaan esille. Kaikki tuntevat kansan tarpeen. Tarpeen olla yhdessä, tarpeen auttaa.

Suomen spr on kertonut vievänsä Italiaan apua vasta sitä pyydettäessä, mikä on aivan ymmärrettävää. Kansainvälistäkin apua on lähettyvillä runsaasti. On tärkeää, että alue pysyy toimivana tukkeutumatta jo tapahtuneidenkin jälkijäristysten varalta. Moni maa aivan Italian välittömässä läheisyydessä onkin ilmaissut valmiustilanteensa Italialle.

Tapahtunut antanee aihetta kuitenkin yleisempään pohdintaan. Aikana, jolloin sanat eivät riitä kuvailemaan ihmisen turvattomuutta sekä pelkoa, mieleen hiipii hiljaa pieni ajatus. Vaikean tilanteen edessä on mahdotonta löytää juuri oikea hetki tai tapa, mutta sittenkin;

Joskus apua on hyvä tarjota, vaikka sitä ei pyydettäisikään. Sillä sitä tarvitaan.
Pitkään.