Tiramisua Milanossa

Still alive

2011-08-26T10:01:00.000+02:00

Syy blogin hiljaisuuteen löytyy töistä. Lähes taukoamattomista töistä. Lähtevistä ja saapuvista koneista, lomalle kiirehtivistä matkustajista, löydetyistä ja kadonneista matkalaukuista, kuhinoivasta lentokentästä, italialaisen elokuun mahdottomuudesta ja paahtavasta kuumuudesta.

Luonto grillaa tyttöä sisältä ja ulkoa.
Olo on kuin tirisevällä nakilla vartaassa.
Maustettuna ja valmis lautaselle.

Siksi pieni pakomatka lumoavan kauniille alpeille tuntuukin niin erityisen hyvälle.
Saa ihan hetken hengähtää ja nauttia raikkaasta ilmasta, puhtaasta lähdevedestä,
kuohuvista putouksista ja vuorten henkeäsalpaavan upeista maisemista.

Alpeilla on hyvä olla.

Suomi-mummun kanssa vuorilla.

Ja takaisin töihin.
Se on,
Ciao.

Doppelgänger

2011-06-28T12:56:00.002+02:00

Olen aina pohtinut yhtä asiaa. Välillä sinnikkäämmin, toisinaan harvemmin. Niin usein kuulen perheenjäsenteni tai ystäväni muistuttavan jotakin kuuluisuutta, tai muuta henkilöä mutta omalta osaltani olen kuullut vastaavaa vain erittäin harvoin. Myönnän, olen ehkä ihan salaa jopa hieman kateellinen miehelleni, jolla sentään on olemassa kaksoisolento- aivan todistettavasti leukaperien ahnaan jykevällä muhkeudella Jay Leno.

Kuulenkin toistuvasti: "mutta olet aivan itsesi näköinen." ja siihen on tyydyttävä. Va bene. Perfetto. Muistutan siis itseäni. Ei Jessica Albaa, Beyonce:ta tai muutakaan Marilynia.
Eipä tietenkään. Vain Karkki.
Yksin koko maailmassa.
Kunnes.

Tänään työpaikallani Berliiniin lähtevän lennon portilla eräs henkilökunnan jäsenistä alkoi tuijottaa. Pitkään. Mies katsoi ja katsoi. Kallisti päätään ja siristi silmiään ja tuijotti niin, että lopulta menin hämilleni. Jatkan lippujen tarkistamista ja boarding passien keräämistä. Mies vain tuijottaa edelleen. Yhtäkkiä mies sanoo:

-Tiedätkö,että olet erään tuntemani intialaisen tytön kaksoisolento? Olette aivan identtiset ulkonäköä, puhetapaa, liikkumistapaa ja eleitä myöten. Identtiset. Hämmentävää. Todella vaikuttavaa.

Hymyilen. Siinä se on! Vihdoinkin! Saan kuulla kaiken omasta doppelgängeristani. Minullakin on siis sellainen! Hymyilen leveästi. Kyselen lisää tytöstä ja selviää, että taustammekin ovat samanlaiset. Vihdoinkin mysteeri selvisi.

En olekaan enää yksin.

How about your doppelgänger?

Ulkosuomalaisen juhannus

2011-06-24T11:47:00.003+02:00

Mökin, järven ja grillin puuttuessa ulkosuomalaisen juhannus on tehty lämpimistä muistoista, ikävää pursuavista viesteistä ja puheluista rakkaille kaukana koto-Suomessa, juhannusherkuista ja tässä tapauksessa erään satunnaisen suomalaistytön iltavuorosta Malpensan lentokentällä. (tosin myöhässä olevia lentoja päivitellessä ja kipittäessä pitkin kenttää ei kerkeä ikävä yllättää). Samalla voi toki kokeilla myös juhannustaikoja, mutten taida tällä kertaa viilettää ilman rihman kiertämää. Edessä voisi olla juhannusyö putkassa.

Juhannustaikoja tekeville tässä yksi:
"Kierrä juhannuksena nuotiota 3 kertaa ympäri sen jälkeen katso liekkeihin ja sano saamelainen juhannustaika: "juhannushenki sulhoni näytä, etten teitä ole yksin käyvä". ja sulje silmät.
Kun menet nukkumaan näet unessasi tulevan sulhosi.

Taidan illalla kotiinpalatessa laittaa nuotion korvikkeena toimivan grillin päälle terassilla, ja pomppia muutaman kierroksen ympäri, eihän sitä koskaan tiedä.
Ja ainakin saan pari makkaraa iltapalaksi.

Kaikille ihanaa ja turvallista Jussia!!
Karkki.

Tunnustuksia

2011-06-10T22:05:00.000+02:00

Nyt on pakko purkautua. Sitä on pakko tunnustaa, sillä sydäntä kaihertaa ja vähän painaakin. En voi enää jatkaa tämän salaisuuteni kanssa yksin- ainakaan kovin kauan.

Nyt kun pisarat ovat rummuttaneet räystäitä jo (ehkä) kaksi viikkoa, olen kuluttanut ylimääräistä aikaani mahdollisuuksieni mukaan kylämme kirjastossa. Tolstoita, Mitchelliä, Irvingiä, klassikoita, uutuuksia.. you name it. Ahmin sen kaiken.

Sipsutan kirjaston ahtaita käytäviä edes takaisin. Kyykin ja kurkotan, taivun, joogaan ja jumppaan kirjasta toiseen ja tutkin kaikkia viittä kirjaston hyllyä kuin opiskelisin jokaisen kannen ulkoa. Kafkaa, Wellesiä, Puzoa.. Lopulta istuessani jalat ristissä kirjaston lattialla silmäni osuvat yhteen kirjaan. Kahteen, kolmeenkin. Kaikki samalta kirjailijalta. Samassa ylleni laskeutuu houkutuksen pilvi. Kuin jano. Puren huuliani ja yritän vakuuttaa itseni.

-Miltähän tuntuisi, jos lukisin vain yhden..? Ihan vain tietääkseni, minkälaisia ne ovat. Tunnustelisin ihan vähän. En olisi varmasti ainoa... enkä varmasti olisi ajan tasalla viimeisimmistä trendeistä, ellen lukisi edes vähän.. muutaman sivun. Tartun kirjaan ja asetan sen pinon päällimmäiseksi. Siihen Irvingin, Kafkan ja Rasputinin päälle.

Kyllä.
Kinsella.
La ragazza fantasma. (Twenties girl)

Ja aion lukea ahnaassa yksinäisessä yössäni koko kirjan kannesta kanteen. Ja nauttia siitä.
Nyt kun pääsin tunnustusten makuun, myönnän että:

Olen myös saattanut ajautua Seiskan sivuille päivittämään valtakunnan viimeiset juorut.
Useammankin kerran.
Olen saattanut tehdä sen tuntematta sen suurempaa häpeää ja tämä on saattanut tapahtua myös uudessa kotimaassaani.
Olen voinut tuijottaa Jerry Springer show´ta ja voinut jopa nauraa sille.

On mahdollista, että olen katsonut satunnaisesti uuden kotimaani Seiskaa vastaavaa joka sunnuntaista televisio-ohjelmaa, Buona domenica ja olen saattanut aivan häpeilemättä tuijottaa kokonaisen tunnin myös Uomini ja Donne-senssiohjelmaa samalla kun upotan suuhuni todellisuuden rajat ylittävän määrän suklaata. Tauotta.

On mahdollista,että olen kääntänyt lasten kanaville pojan ollessa poissa ja katsellut Ben 10´ä aivan yksin.
Ja eilen söin viimeiset englanninlakritsat kaapista, vaikka lupasin säästäväni pussista myös muille. Mutta en vain pystynyt.

I´m so bad.
Huh, helpotti.
Grazie.

Tänään laitan jotakin raikasta!

2011-04-19T18:12:00.003+02:00

Tässä taannoin (noin jokunen tunti sitten) kävelin 3v.n tarhalle hyvinkin valpastuneena ja aktiivisena naisena vaalien jälkihuuruissani ja mietin syvällä ajatuksissani viimeaikaisia politiikan käännöksiä kehitellen mitä muhevampia visioita tulevaisuuden kotimaasta. Argumenttia viuhahteli mielessäni vähän sinne sun tänne. Kuulokkket hyrisivät Dusty Springfieldiä ja ilma oli kesäisen raikas, niin kaunis että olin päättänyt astella tarhalle pinkeissä valkeissa legginseissäni. Juuri niissä, joihin pujahtaessa pitäisi tiputtaa kilo, ehkä kaksikin. Hyvä on, tunnustan- hyvinkin jopa kolme. Mutta en välittänyt.

Halusin vain päälleni jotakin oikein raikasta.

Kylän raitilla kävellessäni rattaineni sain perääni muutaman viehkon herraskatseen ja jokunen nainenkin käänsi päänsä. Kaula kaarella. Hymyilin tietenkin takaisin ja toivotin säteilevät buon giornot sekä salvet kanssakyläläisille. As usual, come sempre.

Noin kilometrin käveltyäni aloin tuntea legginsini hieman... väljähköiltä. Ikään kuin ne hieman lerpattaisivat takapuolesta. Salamannopeasti mietin mielessäni mahdollisia vaihtoehtoja. A) olen laihtunut kilometrin matkalla juuri ne kaivatut 3 kiloa. B) en ole laihtunut kilometrin matkalla grammaakaan, vaan housut ovat kulahtaneet pesussa ja tajuan sen vasta nyt. C) en ole laihtunut,eivätkä housut ole kulahtaneet yhtään missään, vaan ne ovat ratkenneet.

Kävelen keskellä piazzaa. Trendikkäät signorinat istuvat piazzan reunalla penkeillä ja lipovat kilpaa jäätelöä. Muutama tyylikkäästi harmaantunut signore polkaisee pyrällään niin edestäni kuin takaa ohi kohti piazzan toista baaria ja olen saarrettu. En voi tunnustella käsilläni housujen todellista tilaa ihmisten tuijottaessa, joten sipsutan pakarat tulessa nopeasti tarhaan. Kaappaan lapsen syliin, selitän pikaisesti äidin äkillisistä tarpeista ja juoksen pikkuisten minikokoon pakattuun vessaan.
Kurkistan housuihin.
Ne ovat ratkenneet.

Ah, Siksi ne päät siis kääntyivät!
Evviva.

Vaihtoehdot ovat vähissä. Joko sipsutan housuitta kotiin tai kannan ylpeästi takapuolesta ratkenneet housuni tyylillä kuin nainen. Pää pystyssä, housut lerpallaan. Olemmehan lähes muodin mekassa- ainahan kyse voi olla myös uudesta raikkaasta trendistä.

Tuuletusaukko lämpenevään kevääseen.

Valitsen viimeisen vaihtoehdon ja sipsutan ratkenneet housuni lerpattaen kotiin. Hymyilen edelleen viehkeästi vastaantulijoille.
Buon giorno, tiedän. Housuni ovat kohta kintuissa. Kiitos ja Grazie.

Kun toivoin jotakin oikein raikasta, en ajatellut aivan tätä.

kuva

Pakettimatka, wanna join?

2011-04-08T10:30:00.000+02:00

Lombardia kylpee hohtavassa auringossa. Helle hivelee käsivarsia ja pisarat valuvat raukeina selkää pitkin. Vaatteet putoavat yksi toisensa jälkeen lattialle, talvikengät sinkoutuvat nurkkaan, kunnes kroppa peittyy vain ohueen t-paitaan, sandaleihin ja kevyimpiin capreihin, mitä kaapista löytyy.

Luonto puhkeaa kukkaan, linnut visertävät, sisiliskot vilistävät, kukat kukkivat ja palmut huojuvat. Kaikkialla tuoksuu raikkaalle ja suloisen kukoistavalle. Naapuruston uima-altaat valmistautuvat yksi toisensa jälkeen virkistämään lämmössä hohkaavia kylpijöitä.

Tuntuu kuin kesä olisi kahmaissut hinterlandin syliinsä yhdessä yössä.

Ja jos juuri tässä vaiheessa tuntee jo matkalipun polttelevan sormien alla ja mieli tekisi palavasti hypätä ensimmäiseen koneeseen kohti hinterlandia, helteisessä pakettimatkassa on kuitenkin yksi (ehkä kaksikin, jopa kolme) mutta (a).

Tarjolla olisi nimittäin ajankuluksi muutama eksoottinen tauti.
Sairasmenu'lta löytyisi yksi kappale tulirokkoa.
Yksi kappale korvatulehduksia ja
...sikotauti.

Mitä laitetaan?

Not now, Mr Murphy. Not now.

2011-03-31T11:14:00.002+02:00

Tapahtuipa eräänä päivänä (tässä ihan kotosalla, toissapäivänä) että katselin ikkunasta lumoutuneena talomme reunuksille rytmikkäästi rummuttavaa sadetta.

Seuraan katseellani kotimme edestä juoksevia naapureita, jotka yhä yltyvän jylinän alla harppovat kukin omaan kotiinsa suojaten päänsä kuka takilla, kuka työkansiolla. Aukaisen ikkunan, tuuppaan luukut aivan auki ja nuuhkaisen raikkaan sateen hivelemää ilmaa. Sitä tuoksua ei voita mikään. (paitsi ehkä konditorian tuoksu.. ehkä. ja kukat.)

Siirryn keittiöön ja asettelen kauniisti pojalle välipalan pienelle liinalle. Poika leikkii pienillä leluillaan juuri ennen päiväuniaan. Autoa puskee keittiön jokaisen kaapin oveen ja kaivan yhden Ferrarin lavuaarista. Taustalla pauhaa televisio. Puuhastelen ja siistin kotia. Välipalan jälkeen poikaa alkaa nukuttaa. Kiherrän hiljaa itsekseni. Vellon suloisessa odotuksessani. Lempielokuvani alkaa, jota olen odottanut niin kauan. Ainakin viime viikosta. Astelen vielä muutaman askeleen, peittelen pojan.. ja sitten. Aivan yhtäkkiä.

Kuulo lähtee. Molemmista korvista. Olo on kuin laivassa keskellä myrskyävää merta.
Pahus.

Myöhemmin ensiavun lääkäri ei oikein osaa sanoa asiaan mitään, mutta onnekseni tänään oikea korva voi jo paremmin ja kuulen sillä ihan hyvin.
Tätähän sattuu, ihan normaalia.

Mutta se elokuva.
Odotin hetkeä kuin kuuta nousevaa. Se ainoa hetki, kun poika nukkuisi päiväunia, miehestä ei näy jälkeäkään, koti on siisti, koirat kuorsaavat kilpaa omissa pedeissään, sipsipussi taivutettuna omalle paikalleen salaa sohvannurkkaan, jossa se ei missään tapauksessa saisi olla ja vieressä suklaalevy, josta puolet murustelisin taatusti paidalleni. Nostaisin jalat ylös ja nautiskelisin. Syli täynnä suklaata. Manaisin paidalleni sulaneita suklaamuruja, mutta olisin niin rentoutunut ja onnellinen. Koko sydämeni kyllyydestä.
Ei. No can do.

Ja sitten hoksasin.

Tekstitykset!
Mutta no,no. Olemme Italiassa, eivätkä ne tietysti toimi.
(toinen krooninen tarve tekstityksille olisi lapsen mentyä nukkumaan.) Rai ja Mediaset, tekstitykset kuntoon!! Subito! Varsinkin premiumilla.

Sen sijaan tuijotin illan ensiavun numerotaulua.

Of course. Näinhän se me menee.

Että thank you, Mr. Murphy!

Rappuset

2011-03-23T20:00:00.000+01:00

Äidin ja pojan filosofinen hetki keittiön lattialla.

Pienempi on isomman sylissä ja katselee mietteliäänä äitinsä kasvoja. Sillä tavalla silmät suurina. Kuin näkisi äidin aivan ensimmäistä kertaa elämässään.Pikkuisen hiusten nuuhkimista, nenänpäiden koskettelua, poskien puristamista ja sellaista pientä, perus iltapäivän hellimistä.Anatomisten palojen hallinnan opettelua.

Äiti rypistää hieman otsaansa ja tarkkailee kulmien alta sylissä kiehnäävän pojan touhuamista.Ilmassa on odotusta.

Poika silittää varovaisesti sormenpäällään äidin otsaa.
- Mamma, miksi sinulla on rappuset otsassa?
- Onko minulla rappuset otsassa?
- On. Miksi ne ovat siinä?
- Vanhemmiten ilmestyy kaikenlaista ryppyä ja näppyä.
- Vievätkö sinun rappuset aivoihin?
- Vievät. Juuri sinne.

Poika miettii hetken. Jossakin raksuttaa..
- Miksi isillä ei ole rappusia otsassa?

Äiti katsoo poikaansa. Kulmat kohoavat. (suupielet alkavat hiljalleen nykiä.. kyllä, ajatus on juuri siinä.. aivan kielen päällä, mutta ei karkaa. Vahingossakaan.)

- Ah, nyt minä ymmärrän. Ora ho capito. Siksi, kun isillä ei ole aivoja.

Anatomian luento on päättynyt.
Kutittelu jatkuu keittiön lattialla...
...ja äiti on yhtä oppituntia viisaampi.

Moni asia selkenee paljon kirkkaampana.

rappusissa.

Integroitumista karnevaalihumussa

2011-03-11T14:53:00.001+01:00

Hinterlandissa on jatkettu integroitumista äitien maailmaan kukkoilemalla.
Kirjaimellisesti.

Eilen me muutamat vanhemmat järjestimme kylän tarhassa pienen näytelmän lapsille karnevaalihumun villitessä valtoimenaan. Aiheena maatila, kana ja kaksi kukkoa. Loistavaa esitystä ja taatusti lupaava ura maailman turuilla tai ainakin Broadwaylla.
Toisin sanoen, eräs satunnainen suomalaismamma kiekui pitkän ja tunteellisen viisitoistaminuuttisen kurkku suorana tarhan salissa tuloksena sata lattialla poikittain kikattavaa lasta.

Ja olin niin onnellinen.
Ei ole suurempaa iloa kuin hyvän mielen tuottaminen lapsille.
Poikakin oli niin ylpeä kaakattavasta äidistään.

Karnevaali huipentuu huomiseen kulkueeseen kylän raiteilla. Lapset pakataan kuorma-autoihin vanhempien juostessa salamat välkkyen kulkueen perässä. Toivottavasti kyytiin ehtii kiivetä myös ärtsy pieni kissamme..

...Ja toivottavasti pieni tiikerimme ei saa niskaansa sadetta huomisessa hulinassa.

Aurinkoista perjantaita, folks!

Kukkokiekuu!
Chicchirichi!

Feelin´good

2011-03-01T10:34:00.000+01:00

Tiedättekö sen hetken, kun aamu alkaa auringonsäteiden puskiessa ikkunaluukun läpi ja espresso maistuu kerrankin omassa keittiössä kuin maailman parhaassa espresso-baarissa... [Vaikka omaa kotia parempaa espressobaaria ei taida ollakaan. Missä muualla voisi hörppiä nautiskellen hyvää kahvia kainaloista reikäisessä paidassa, miehen vanhoissa lökäpöksyissä, nöyhtäisissä aamutossuissa, tukka pystyssä, kulmakarvojen sänget osoittaen kohti linnunrataa, silmät sirrillään, paukutellen ennen aamupesua?]... kahvin kylpiessä harvinaisen onnistuneessa espressovaahdossa. Ja... aivan kuin pinnalle näyttäisi muodostuneen vaaleasta vaahdosta pieni sydän. Kuin lahjaksi universumilta.

Keitin kehrää omassa nurkassaan tyytyväisenä. Katsot sitä kuin vanhaa luotettavaa ystävää. Pää pikkuisen kallellaan, syy vienosti lämpöisessä hymyssä, kiitollisena siitä, että ystävä on olemassa.
Onnistut samassa operaatiossa vielä toisenkin kerrran ja saat kokonaisen tuplaespresso-onni -ryöpyn heti aamusta.

Päivä jatkuu yhtä sädehtivästi. Tunnet olosi yksinkertaisesti hyväksi. Kuin kaikki planeetat hymyilisivät juuri sinulle aamu tv:n synkähköstä horoskooppiennusteesta huolimatta, jolloin jokaikinen planeetta tuntui lähinnä nauravan kippurassa kaksinkerroin kiertoradallaan onnettomalle tulevaisuudellesi. Mutta sinua vain laulattaa. Lapsen uhmaikä tuntuu liitäneen yön aikana valovuosien päähän ja mieskin näyttää lähes... hymyilevältä. (Tai sitten suupielet nykivät mysteerin allergian vuoksi.) Otetaan nykinä hymynä. Saat muutaman innostuneen ehdotuksen maailmalta, johon päätät tarttua kiitollisuutta uhkuen. Feelin´good.

Päivä sulaa hiljalleen iltaan. Pakkaat perheen minikokoiseen punaiseen autoon ja päämäärässä odottaa ystäväpariskunta säteilevämpänä kuin koskaan ennen. Illallispöydässä paikallasi odottaa pieni nätisti laitettu paketti ja sydän on pakahtua onnesta. Kuinka kauniisti ajateltu! Grazie, Ele!

Mehiläisvahasta valmistettuja voiteita ikääntymisen jarruttamiseen.
Tuoksu on aivan taivaallinen ja koostumus niin täydellinen.

Tänään olet vain kyltymättömän..
Onnellinen.
Kiitollinen.
Että kaikki on nyt niin kuin on.

(alla olevat kaksi kokoa liian suuret, reikäiset alushousut, liian pienet kihnuttavat sukkahousut ja yksi kömmähdys tarhan rappusilla kierienkään eivät haittaa menoa.)

Gorgeous blogger

2011-02-22T22:05:00.000+01:00

"The Gorgeous Blogger -palkinto on suunnattu kaikille upeille bloggaajille. Jokainen vastaa viiteen blogiinsa liittyvään kysymykseen ja jakaa tämän palkinnon viidelle, jotka mielestään sen ansaitsevat."

Suurkiitos Johannalle ja Jamssille ihanasta palkinnosta! Se piristi enemmän kuin arvaattekaan...

1. Milloin aloitit blogisi?

Bloggaushistoriani yltää vuosien päähän, jo ennen pojan syntymää. Aloin kirjoittaa Italiasta, italialaisesta elämäntyylistä ja uudesta italialaisesta perheestäni. Aikaisemmin otin blogiini myös paikallisia ajankohtaisia tapahtumia, sittemmin blogi muuttui enemmän henkilökohtaiseksi päiväkirjaksi, sillä kuulin,että useammat tutut kuin kuvittelinkaan, lukivat tätä.

2. Mistä käsittelet blogissasi?

Hervotonta elämää Italian perukoilla, keskellä Lombardian lakeuksia, Piemonten rajalla. Miehiä, vaimoja, (toisinsanoen yhtä miestä ja sen vaimoa) arkipäivän sattumuksia, niitä kahden kulttuurin välisen avioliiton pieniä ihmeitä. Pojan suuria pieniä askelia.

3. Mikä tekee blogistasi erityisen verrattuna muihin?

Verrattuna muihin.. en osaa sanoa..

4. Mikä sai sinut aloittamaan blogin pitämisen?

Ikävä. Halu pitää yllä suomen kielen taitoa, yhteys muihin ulkosuomalaisiin maailmalla sekä suomalaisiin Suomessa. Halu pitää yhteys ulkomaailmaan silloin, kun entinen kotimaa tuntuu kaukaiselta ja nykyinen liian läheiseltä. Paikka, jonne voin kirjoittaa kokemuksistani uudessa maassa. Niin iloissa kuin suruissa. Tutto.

5. Mitä haluaisit muuttaa blogissasi?

Haluaisin saada enemmän inspiraatiota kirjoittaa ja ehdottomasti tihentää päivitystahtia. Juuri nyt kaipaisin sitä kipinää kirjoittaa blogiin. Still waiting... Ideoita otetaan vastaan!

Tunnustus lähtee eteenpäin Elinalle, Ratònille, Fredrika Johnsonille, Helenalle, Birgitalle ja Sateenkaarelle. (matikka oli tyylikäs 6.)

Lämpöistä tiistai-iltaa, folks!

-Karkki

Roba da matti

2011-02-16T10:46:00.003+01:00

Italialainen päiväkotijärjestelmä on kaikessa monimutkaisuudessaan vähintäänkin omituinen. Suoraan sanottuna pian liikutaan jo normaalin rajamailla, jossakin järkevyyden ja inhimillisen twilight zonella. Mutta maassa maan tavalla. Jälleen.

Italiassa on monta tapaa järjestää lasten päivähoito, joista ehdottomasti tärkeimmät ovat oma äiti, isovanhemmat, alle 3-vuotiaille tarkoitettu asilo nido ja 3 vuotta täyttäneille scuola materna, esikoulu jossa viihdytään varsinaisen koulun alkamiseen asti. Koska töissä on käytävä, palkat ovat pieniä, kodinhoidontuesta ei tietoakaan, lapsilisistä puhumattakaan, yksityisten asilo nidojen hinnat hipovat jo laittoman rajoja (paikallinen päiväkoti maksaa kuussa 600 euroa, ehkä enemmänkin), eikä tilaakaan juuri löydy, kipaillaan yhden käden sormilla laskettavista paikoista vähintään olympiatasolla. Mutta onneksi ovat isovanhemmat. Kultaakin kalliimpi apu italialaisille ahertajille.

Ystäväni kertoi minulle hiljattain haluavansa ilmoittaa poikansa kylämme Scuola maternaan, 3 vuotta täyttäneille tarkoitettuun esikouluun. Katsoin ystävääni hetken, päästin pienen huokauksen ja mietin yhtää sanaa.
Auguri.
Onnea.

Kylän katolinen scuola materna on laadultaan aivan bellissimo. Opettajat ovat fiksja, välittäviä, osaavia (mikä ei ole ollenkaan itsestäänselvyys paikallisissa kouluissa) ja lisäksi lapset nauttivat monipuolisesta pedagogisesta ohjelmasta viikon jokaisena päivänä. Pikkuisen musiikkia, liikuntaa ja jopa äidinkielenään englantia puhuvan opettajan innoittamana englantia. Kerrassaan fantastico! Niin fantastico, että kaikki haluavat sinne. Eivätkä viereisten kylien scuola maternat ole ollenkaan niin fantastico. Yhteistä kaikille esikouluille lähistöllämme on kuitenkin sisäänpääsyn sula mahdottomuus. Paikan saamista voi verrata lottovoittoon ja ainakin armollisempaan karmalliseen kohtaloon.

Vuosi sitten voitimme hinterlandin lotossa. Onnenpyörä kilahti kohdallemme ja saatoimme huokaista helpotuksesta. Lapsi pääsee sittenkin normaalin elämän alkuun.

Eräänä satunnaisena ja sumuisena talvisena hinterlandin päivänä ystäväni kertoi minulle menevänsä pian ilmoittamaan poikansa kouluun. Scuola maternaan. Purin hellästi huultani ja katsoin ystävääni. All right.

-Siediti. Istu alas. Koska nyt minulla on jotakin kerrottavaa.

Alan selittää ystävälleni koulun meininkiä.

-Tiedäthän, että sinne on mentävä aikaisemmin? Ei, ei muutama tunti aikaisemmin, vaan a-i-k-a-i-s-i-n. Ei carissima, ei neljä tuntia aikaisemmin, vaan vieläkin enemmän. Älä huoli, en päästä sinua sinne yöllä yksin, tulen seuraksesi. Siellä on kylmä, pimeä ja joudut odottamaan vähintään seitsemän tuntia ennen ilmoittautumisen alkamista.

-CHE COOOOSA?!! Ystäväni kiljahtaa korvaani epätoivoisesti.

Painan silmät kiinni. I know. Meno on täysin järjetöntä. Käsittämättömän epäinhimillistä. Hulluuden alku. Mutta jos aiot ilmoittaa poikasi kouluun, me lähdemme aikaisin ja odotamme kiltisti portin takana. Mutta hei, eihän meno ole sentään niin incredibile kuin viereisessä kylässä, siellä vanhemmat alkavat jonottaa jo edellisenä iltana. Lohduttavaa. Not. Tiedän senkin.

Heräämme eräänä satunnaisena lauantaiyönä aikaisin. Pakkaamme laukkuihimme kahvia, pullaa ja lämmintä vaatetta. Hoputan ystävääni, sillä mietin jo mielessäni saapuvamme armottomasti myöhässä. Toivon salaa, ettei olisi liian myöhäistä. Saavumme koululle noin 6.30. Ja olemme listassa 26:lla sijalla.Ilmoittautuminen alkaa klo 14.00, eikä yhtään aikaisemmin. Vanhempia on valunut hiljalleen koululle jo aamu viideltä. Tänä vuonna meno on siis vain kiihtynyt. Toisin sanoen, tilanne on kokonaisuudessaan senza speranza, hopeless. Lapset pääsevät sisään ilmoittautumisjärjestyksessä kunhan poikkeustapaukset ja poikkeusten poikkeukset saavat varmistettua ensin oman paikkansa. Lopulta. Ehkä. Jos onni suo, voi jäädä häviävän pieni mahdollisuus omaan paikkaan.

Vietämme mukavan aamupäivän jonottavien vanhempien seurassa. Nauramme, kikatamme ja kulutamme aikaamme hervottomalla huumorilla. Koska oma 3 v. on jo koulun oppilaana eikä minun tarvitse enää varata paikkaani, kuljetan odottaville vanhemmille kylän baarista espressokuppeja croisanteineen yksi toisensa jälkeen. Pitäähän ystäviä tukea tarvittaessa.

Jos ei paikka irtoa, ainakin on saanut taas monta uutta tuttavaa kylästä.
Kohtalotovereita, jotka kaikki jonottavat erään scuola maternan takana.
Hinterlandin hiljaisessa yössä.

Pieni lottovoittaja.

Rising star

2011-02-15T17:42:00.001+01:00

Hinterland kelluu helmikuisessa kaatosateessaan. Pisarat rummuttavat ikkunaa ja haaveileva katse katoaa jonnekin horisonttiin unelmoiden paremmasta tulevaisuudesta. Ja auringosta. Muuallakin kuin vitamiinipurkin kyljessä.Koska meillä ei ole juuri parempaakaan tekemistä sisätiloissa, harjoittelemme tulevaa rokkitähden uraa.Sitä perussettiä.Vähän huitomista ja hyppelyä. Keikistelyä ja lavojen valloittamista.
Mama sparraa ja poika rokkaa. A manetta.

Kun sataa vettä, kaatamalla, tarvitaan vain yksi pieni vesipullo, muutama desibeli ja lempimusiikkia.

Desiiiiire...

That´s all it takes...

..ja tähti syttyy erääksi iltapäiväksi...

.. hinterlandin harmaalle taivaalle.
Ja ainakin erään äidin sydämeen.

Lupaavalta näyttää. Erityisen elegantin säväyksen tekevät väärinpäin puetut sukkahousut ja joka rokkarin perustarvike: villasukat.

Hinterlandin hittitaivaalta aurinkoista tiistaita!
-Karkki ja little mr. Bono.

Eräs nainen ja eräs mies...

2011-02-06T22:37:00.004+01:00

Oletetaan hypoteettisesti.. (eikä oikeastaan niin hypoteettisestikaan) että eräässä satunnaisessa kodissa Lombardian syrjäkylillä on aviopari. Nainen ja mies, jotka ovat raastavan kuumeen kourissa, värisevät horkassa ja lennättävät palline di fazzoletti, nenäliinapalloja vuorotellen molemmat omalta sohvaltaan olohuoneen pöydälle. Molempien ummehtuneissa kainaloissa elohopea hipoo pilviä, lihakset kirkuvat ensiapua ja hana vuotaa.

Nainen.

Nousee sohvalta. Laittaa kuumeesta huolimatta kotia terveempään kuntoon. Pikkuisen tuuletusta, desinfiointia ja siistimistä. Hitain, kömpelöin askelin laahustaa nurkasta toiseen. Kerää lelut, viihdyttää lasta ja hoitaa arjen rutiinit. Astianpesukone hajoaa. Vesi valuu pitkin lattiaa. Kone suihkii kuplivaa vaahtoa vähintään jokaiseen ilmansuuntaan. (ehkä vielä muutamaan sellaiseen, mitä ei ole vielä edes keksitty) Nainen avaa koneen ja alkaa kauhoa paistinpannulla, pullonpuolikkalla ja pienellä astialla vettä vaahtoineen ulos koneesta lavuaariin. Irrottaa keittiölastat, kuivaa keittiötason alustat ja siistii lattian lainehtivasta vedestä. Samassa katastrofissa havaitsee korpuiksi jämähtäneiden pastakastikkeiden raadot kaasuhellalla. Siivoaa rasvat pois ja hella kiiltää. Lääkitsee miehen, keittää teen, kylvettää lapsen ja pulahtaa kylpyyn leikkimään lapsen kanssa. Kylpyhuone lainehtii vettä, mutta ei se haittaa. Leikkiminen on vain niin paljon mukavampaa, mitä muutamasta vesilammikosta ja märistä meikeistä (tai yhdestä kuumeesta). Lopulta lapsi tuoksuu chanelilta ja illallinenkin valmistuu käden käänteessä. Leikki jatkuu iltamaitoon saakka ja vihdoin lapsi pääsee onnellisen raukeana petiin.

Mies.

Makaa sohvalla ja lipoo mehujäätä. Koko päivän.
Kun mies on kipeä.
Mies on kipeä.

Voinko nyt vajota koomaan?
Ja saako paistinpannua käyttää aviollisessa kasvatuksessa?

(kamera hukassa ja kuva jostakin netistä)

Alone in the night

2011-02-03T23:33:00.001+01:00

Kun hinterlandin takamailla ei ole muutakaan tekemistä.. 

Makuuhuoneesta kuuluu vain hento tuhina. Poika nukkuu kerrankin.. ainakin melkein ajoissa.
Mies testaa naapuruston espressolaatuja ja itse makaan letkeänä syvällä sohvan uumenissa.
Leveä hymy huulilla.
Joskus on vain rentouttavinta olla kerrankin hetki yksin. Alone.

Sillä aikaan voi saada vaikka hyvät naurut. Siihen vanhanaikaiseen malliin, että mahaan sattuu. Kouristaa, kipristää ja nipistää niin, että kohta valun paikaltani suoraan parketille. Keksit ovat jumissa kurkussa, köhin, enkä saa happea.
Miten terapeuttista yksinäinen hauskanpito voikin olla!

Ladies and gentleman: Bond.

Tai... 

Supermies!

Vinkki: Ei kannata syödä samaan aikaan.

Kuvat

Stylish blog

2011-01-26T14:50:00.002+01:00

Sain valloittavalta Ylvalta Ralliradan varikolta tämän suloisen tunnustuksen.
Tunnustuksen saajan tulee mainita seitsemän tosiasiaa itsestään ja here we go:

1. Olen maininnut tämän ennenkin, mutta olen parantumaton koheltaja. Voin kävellä kadulla reikä housuissa takapuolen kohdalla ilman, että olen sitä koskaan huomannut. Kompuroin ja kompastelen.

2. Huumorintajuni on omituinen, usein jopa hieman sarkastinen. Nauran aina ja kaikelle, löydän arjen pienistä sattumuksista mitä parhainta komiikkaa. Nauran usein pojan elämöinnille vedet silmissä. Ja siksi onkin niin vaikea torua, kun olisi aihetta.. teen kaikkeni pitääkseni pokan. Not working..

3. Rakastan musiikkia ja olisin halunnut rokkitähdeksi. Nyt rokkaan olohuoneen sohvalla ja luutun varressa. Mutta se ei tainnut olla suuri menetys maailmalle, sillä ääneni muistuttaa raakuttavaa harakkaa.

4. Rakastan eläimiä ja ne hakeutuvat vaistomaisesti usein seuraani. Unelma-ammattini olisi toimia eläinten parissa.

5. En ole aamukärtty. Vain eritavalla aamun kiireeseen sopeutuvainen. Ja vain silloin, kun edessäni seisoo satakiloa lombardialaista testosteronia, joka käsittämättömästä syystä seisoo aina edessäni.

6. Minulla on krooninen sisäkorvan sairaus- Ménière.

7. Tutustun mielelläni ihmisiin ja olen helposti lähestyttävä. Pidän puhumisesta, olen luontaisesti utelias ja jään usein suustani kiinni piazzan perukoille. Usein tosin puhun aivan liikaa. Mies muistuttaa säännöllisesti,että on olemassa syy, miksi meillä on kaksi korvaa ja yksi suu. Mutta kun ne minun korvat ovat rikki... Siksi minulle jääkin se suu. Ja se toimii.

Näiden totuuksien lisäksi tunnustuksen saajan tulee laittaa pakettia eteenpäin viidelletoista bloggarille. Tunnustus on kiertänyt jo monessa osoittessa, mutta laitan sen vielä eteenpäin, eihän se haittaa, vaikka samaan osoitteeseen tulee useampi lahja..

Ylva,
Susa,
Mrs H,
Ratòn,
Johanna,
Birgitta,
Italiansalaatti,
MaaMaa,
-SL,
Mrs Agatha,
Sari,
Jamssi,
Yaelian
Vera A,
Ciacy,
Stazzy,
Sissi ja

Elina

Kaikki lukemani blogit ovat valtavan tärkeitä ja valaisevat aamujani.
Kiitos, että olette olemassa!
Ja kiitos, Ylva!

Aurinkoista keskiviikkoa Lombardian rajamailta!

Lost and found

2011-01-22T20:04:00.002+01:00

Eilen aamupalalla, pienellä colazionella uudessa kantapaikassani Colombossa viereisessä kylässä

Nenääni tulvahtaa tuoreiden croissantien ja espresson tuoksu. Edessäni olevalla pöydällä huomaan hieman vanhahkon mallisen kännykän. Sellaisen perus sini-oranssin mallin, jonka näytöllä välkkyy 21.01.2011 Ore 9:38. Bene bene bene. Joku on unohtanut puhelimensa pöydälle.

Ovesta astuu ulos iloinen miesporukka ja samassa otan spurtin poikien perään. Kompastun omiin jalkoihini oven edessä ja siinä tyylikkäästi kontallani kiljahdan pojille puhelimesta, mutta kunnostani huolestuneiden kyselyjen jälkeen miehet ovat sitä mieltä, ettei puhelin ole heidän. Eikä tulisi olemaankaan. Mallikin on niin vanha, ettei sillä enää mitään tee, eikä tulisi tekemäänkään. Vielä muutama varmistus, ”onhan kaikki varmasti hyvin.” Si, si. Ei mitään hätää. (tässä vain sotkeudun näihin palosammuttimen pituisiin jalkoihini osaamatta kävellä, mutta kaikki ihan hyvin.) Pojat starttaavat pois ja palaan kahvilaan. Katson ystävääni ja mietin ääneen, veisinkö puhelimen kuppilan omistajille. Ystäväni on sitä mieltä, että voisimme odottaa hetken- ehkä omistaja palaa takaisin etsimään puhelintaan.

Kukaan ei tullut. Ystäväni norkoilee tiskin kupeessa odottamassa cappucinoaan. Lysähdän viereisen pöydän ääreen ja tuijotan puhelinta. Baari on täynnä espressojaan hörppiviä ihmisiä ja mietin, eikö kukaan todella kaipaa puhelintaan. Vilkaisen ovelle. Sisään astuvat tuttu Renato ja Renaton tyylikäs vaimo tuuheassa minkkiturkissaan, Maria. Hihkaisen iloisen Buongiornon, mutta eläkeläispariskunta ei huomaa minua. He istahtavat juuri viereiseen pöytääni. Siihen, jossa unohtunut kännykkä edelleen lepäilee ylhäisessä yksinäisyydessään.

Maria liittyy ystäväni seuraan tiskille ja jään seuraamaan katseellani Renaton liikehdintää pöydässä. Nopein elein Renato hivuttaa pöydälle unohtuneen puhelimen vaivihkaa takkinsa taskuun. Hymähdän ihan hiljaa. Sinne meni. Gone.

Puhelin on löytänyt uuden omistajansa.

Poistuttuamme kahvilasta päivitän ystävälleni uutiset puhelimen nykyisestä residenssistä Renaton taskussa.
”finché sono i vecchietti..” niin kauan kuin kyseessä ovat ikäihmiset, ystäväni miettii.
Olen ihan hiljaa.
Niin.
Niin kauan kuin kyseessä ovat ikäihmiset.
Mutten voinut olla miettimättä.

Onhan totta, ettei Belpaesessa huolehdita eläkeläisistä kovin hyvin... Löytämättä kuitenkaan sen syvällisempää vastausta ajatuksiini jätin pohdinnat muhimaan espressoihinsa.

Tänään taas mietin.

Sitä elämän etiikkaa.
Renatoa ja kännyköitä.

There was a man and there was a wo-man

2011-01-18T19:18:00.002+01:00

Warning: sisältää vähän hömppää ja sumuisten päivien turhautumia.. nothing serious.

Hinterlandiin on hiipinyt hiljattain oikea riipaisevaa trilleriä hamuileva sumu. Tyypillinen kauhuelokuvien usva, joka leviää ympärilleen kuin selkäpiitä karmiva tunnelma.

..Ja juuri mitään muuta täällä ei olekaan sitten tapahtunut.

Eräänä sumuisena, tavallista synkempänä lombardialaisena päivänä (sinä tiettynä aikana kuukaudesta) tuossa taannoin pohdimme aikamme kuluksi tylsyyttä turruttaaksemme ystäväni kanssa upeiden miesten olemusta. Katselimme haaveillen syvälle usvaan. Keskustelu meni jotenkin näin:

-Ajattele Criminal mindsin Morgan. Tyylikäs, komea, mahtavat lihakset ja niin kauniinmuotoinen pää... Aih...
-Entä Mentalist? Oih...
-Ja se ihana Vince Vaughn. Uuh...
-Mutta House.. Mmmm... Siinä miehessä vasta karismaa onkin.

Jatkoimme loputtomiin. Sarjoja, elokuvia, draamaa, komediaa, souppia, jatkista, pitkää, pätkää, hoikkaa, pyylevää, hauskaa, tylsää.. Kävimme läpi kaiken. Aivan kaiken. Mietimme täydellisen miehen syvintä olemusta. Sitä, mikä tekee miehestä Miehen.

Millainen olisikaan täydellinen mies, jos nainen voisi luoda sellaisen?

Ainakin komea, fiksu, filmaattinen, ystävällinen, empaattinen, huumorintajuinen, huolehtii ulkonäöstään, kerää tieteen vaikuttavimpia palkintoja ahkerasta pyyteettömästä työstään universumin hyväksi, pelastaa maapallon, keksii lääkkeen parantumattomaan tautiin, auttaa heikompia, opettaa lapsia, hellii puolisoaan, huolehtii läheisistään, panostaa kotiin, ei syö suoraan kattilasta, korjaa lattialta hikiset vaatteensa, pesee myös varpaanvälinsä, muistaa rakkaudella pienimmätkin merkkipäivät, kuuntelee murheissa, tukee tiukemmissakin paikoissa ja jokainen aamu ennen töihinlähtöään muistaa kertoa, kuinka paljon kaikkia läheisiään rakastaakaan..

...Vilkaisimme toisiamme. Niin. Sanomattakin selvää...

Että sitten on kyllä ihan turha tulla valittamaan pms:stä.

-Karkki.

Kun nainen tapasi miehen

2011-01-09T22:19:00.004+01:00

Warning: ei vakavasti otettavaa, täysin vaaratonta itsenäistä pohdiskelua keittiössä.

”Kunto voi heiketä avioliiton myötä”.

"Avioliitto saattaa parantaa mielenterveyttä, mutta fyysiselle kunnolle ja terveydelle sillä saattaa olla negatiivisia vaikutuksia, käy ilmi tuoreesta tutkimuksesta. ”

Selasin hiljattain facebookissa etusivua, jonne jostakin jo unohtuneesta syystä ilmestyy päivittäin myös Kimallus-uutiset. Siinä sivuja, kuvia ja ystävien uutisia selatessani havahduin tähän tuoreeseen tutkimukseen. Pohdin asiaa mielessäni harkiten. Maistelin, haistelin ja tunnustelin. Luin artikkelin ja mietin perusteluja. Ihan vakavissani. Aerobinen kunto juoksumattotesteillä tuppasi tutkimuksen mukaan laskemaan amenen jälkeen. Ei,ei,ei,ei,ei. Jokin ei nyt tässä kuviossa täsmää.

Päädyin yhden naisen noin viiden minuutin täysin epätieteellisen ja keittiön kupeessa rakennetun täydellisen henkilökohtaisen tutkimukseni perusteella aivan päinvastaiseen tulokseen ja teesiin. Kun...

...kuntohan yksinkertaisesti vain paranee, mitä pidemmälle avioliitto etenee. En ole luultavasti ikinä liikkunut eläissäni näin paljon kuin viisi vuotta sitten kylän kirkossa solmimani liiton jälkeen. Tämähän on yhtä kyykkimistä, hyppimistä ja juoksemista koko marriage.

Fakta 1.
Jokaöinen paini satakiloisen miehen kanssa ergonomisesti upottavalla patjalla kehittää selkeästi niin pohjelihaksia kuin hauiksia. Kuorsaavan miehen kyljelleen kääntäminen ja moottorisahaa muistuttavan kuorsauksen kitkeminen vinkuvien korvien juurella on todellisen työn takana. Each and every night. Eivät auta kannut, teipit tai muutkaan laastarit. Miehellä on ilmiselvästi jokin sisäänrakennettu kuorsausvaihde, jota ei vain saa vapaalle. Ikinä. Vaikka kuinka nykisi. Sadan kilon säkkiä rieputellessa kunto sen kuin kohenee.

Fakta 2.
Jäljet. Aivan kuin seuraisi päivittäin miehen jälkiä pientä polkua pitkin. Aamu alkaa näpsäkkäällä kompastumisella miehen kauhtuneisiin t-paitoihin, jotka lojuvat suihkun jälkeen siistissä läjässä kylppärin lattialla kuin kynnysmattona. (ja joihin tukka pöllyssä silmien päällä tepasteleva vaimo kompastuu aivan varmasti) Kylpyhuoneesta siirryn nukkumatti edelleen silmilläni seuraavaksi keittiöön ja löydän sieltä tyhjiksi juodut maitopurkit, rehottamassa keskellä keittiötasoa. Kun olen heittänyt maitopurkit roskakoriin, hieraisen silmiäni ja havaitsen tyhjät kahvikupit. Hoidan kupposet koneeseen, kunhan ensin huidon hylätyt työpaperit sivuun omalta paikaltani, jossa syön. (tässä vaiheessa alkaa suupieli nykiä.) Aamuespressot juotuani nostan käsivarsilleni miehen jokaikisen tuolin karmille jätetyn kauluspaidan ja kehittelen mielessäni nohevaa visiota siitä, millä niskalenkillä heittäisin paidat terassin kaiteen yli alas. Muskelimassa kohoaa heti aamusta. (unohtamatta niitä 3v:n legoja, jotka löytyvät aina ja poikkeuksetta omista jalkapohjistani.)

Fakta 3.
Mistä ihmeestä johtuu,että sen kerran viikossa, kun ajattelen viettäväni kylpyhuoneessa laatuaikaa itsekseni, hauduttaen kauhtuneita huokosiani suloisessa porekylvyssä ylellisessä yksinäisyydessäni, miehen valtaa jokin käsittämätön tarve tulla juuri silloin samaan tilaan, ristisanavihko kädessään ratkomaan pöntölle koko viikon arvoitukset. Kiljahdan salamana lämpöisestä vedestä ylös tirisemään raakaan maailmaan. Samassa tilassa ei kestä edes ajatusta.Sataprosenttinen kunnonkohotus-momento. Adrenaliinikin kiehahtaa mukavasti muutaman sadan asteen verran. Ja mies tekisi mieli laittaa pienelle Cooperin testille kylän pelloille ihan vain harjoituksen vuoksi.

Fakta 4.
Sohvalla makaavan miehen kehon jäntevin osa on todistetusti noin peukalon ja ranteen välinen rytmisen yhteistyön kehittämä lihasmassa kädessä, joka syntyy pienestä jatkuvasta aerobisesta liikkeestä yksinkertaisesti rakkaudesta kaukosäätimeen. Rai 1,2,3, mediaset, 4,5,6, mediaset premium, ja noin kaksisataa muuta uunituoretta digitaalista kanavaa, jotka on vain kaikki käytävä viidentoista minuutin välein läpi, jotta mikään toivotuista ohjelmista ei vain menisi ohi. Sen sekunnin, jonka mies viettää kaukana rakkaasta televisiostaan, kaukosäädin piiloutuu milloin kirjahyllyyn, milloin keittiön kaappiin.. ja on se sieltä pöntön reunaltakin kidnapattu. Kaukosäädin on miehen uskollisin ystävä. Ja miten se vaimon kunnon koheneminen tähän liittyy?

Koska haluan nähdä Greyn anatomian. Edes kerran.
Tai mainoskatkon verran Desperate-vaimoja.
Kaukosäädin on vain pienen painin ja tiukan niskalenkkiotteen takana.
...Ja kunto sen kuin kohenee.

Mutta se viimeinen.

Fakta 5.
Herään aamulla ihastuttavaan kahvintuoksuun ja lintujen viserrykseen. Hieron unihiekat silmistäni ja kävelen totuttuun tapaan olohuoneeseen. Silmäni osuvat kauniisti keskelle olohuonetta kuivumaan aseteltuihin pyykkeihin, jotka mies on edellisenä iltana rakkaudella pessyt. Siinä samassa myllyssä ovat pyörineet niin valkoiset lempityynyliinani kuin ihana viininpunainen pyyhkeeni. Ei liene tarpeen kuvailla tyynyliinojen uutta väriä. It´s not bianco...

Tulevaisuuden suunnitelmissa ihan pientä shoppailua. Joskus.
Vain ja ainoastaan niiden laikukkaiden vaaleanpunaisten tyynyliinojeni vuoksi.

Ja vielä sanovat, että kunto heikkenee avioliiton myötä. Since when?

Noita tuli kylään

2011-01-06T10:50:00.003+01:00

Italialaisen perinteen mukaan Befana-noita vierailee lasten luona 6.tammikuuta, epifanian vastaisena yönä. Yön hämärässä pieni kyttyräselkäinen noita täyttää lasten takan tai ikkunoiden kupeeseen jättämät sukat joko makeisilla tai hiilillä riippuen siitä, kuinka kilttejä lapset ovat vuoden aikana olleet. (”tuhmille” lapsille tarjottava hiili on tietysti hiilennäköiseksi muunnettuja, pureskeltavia sokeripaloja).

Eilen illalla teimme pojan kanssa iltarutiinit siihen tavalliseen tapaan. Ensin viisi kertaa pyjamanvaihto-kehoituksia, jonka jälkeen ääni kähisi maidonjuonti-pyynnöistä ja viimeiseksi iltapesulla pesimme kylpyhuoneen. Taas. Siinä kumiankkojen lilluessa märällä lätäköllä kylpyhuoneen lattialla katselin vessapapereita myöten kastunutta täystuhoa ja huokaisin syvään. En ehkä pääse ikinä nukkumaan. Ainakaan tänä vuonna. Mutta, toisin kävi. Nyt onnisti.

Mies ajaakin vaimonsa kiireesti pojan viereen torkkumaan.
Yö suorastaan väreilee magiaa.

Hämärässä huoneessa etsimme toistemme katseita, vilkuilemme olkiemme yli ja kuuntelemme yön salaisia ääniä. Rapistelua, kilistelyä ja kolinaa. Joku pikkuisen kompastuu keskellä ulko-oven edustaa lojuviin kenkiin ja yhtäkkiä makuuhuoneen ovi aukeaa. Daddy se ei voi olla, sillä isihän on omien sanojensa mukaan ulkona koirien kanssa.

Huoneeseemme on astunut noita! Noin satakiloinen, kyttyräselkäinen noita, joka kyyristelee sänkymme päällä shaali harteillaan, huivi päässään ja se.. kovin tutunnäköinen hame päällään.
Möreä-ääninen, hienostuneen elegantin parransängen leualleen jättänyt noita on käynyt mummon vaatekaapilla.
Hamevarkaissa.

Noita silittää kaksi kertaa pojan päätä, (pienen traditiomme mukaan poika leikkii nukkuvansa, sillä jos Befanaa erehtyy katsomaan, se katoaa kuin posahdus saharaan ja vie makeiset mukanaan.) vilkaisee ärhäkkäänä sängyllä nauruun tirskahtamaisillaan olevaa mammaa ja katoaa salamana takaisin pimeään olohuoneeseen.

Ponnahdamme pojan kanssa ylös sängyistämme ja vertailemme innokkaasti kokemuksia noidasta. Mitä se sanoi, kuinka monta kertaa se silitti, miltä se tuoksui.

-Mamma, Befana on tosi vanha.
-Niinkö?
-Niin. Koska se tuoksui ihan mummolta ja sillä oli shaali harteilla. Siksi se on ainakin 300-vuotias.

Täydestä meni.
Sukat ovat täynnä makeisia ilman varjoakaan hiilistä ja vielä yhden lahjankin noita jätti kuusen alle lähtiessään.
Sen viimeisen ennen ensi vuotta.

Se meidän oma, ihana Befana.

kuva

Hyvää loppiaista!

Viiden euron nenä

2011-01-05T09:41:00.002+01:00

Viiden euron tee-se-itse- rhinoplastia eräässä pienessä kodissa tammikuisena iltana jossakin Euroopan laidalla.
Perheen 3v. plastiikkakirurgi katselee äitiään mietteliäänä sohvan kupeessa.

-Äiti. Sulta puuttuu nenä.
-Ai, kauheeta. Niinpäs puuttuukin. Mitä me nyt tehdään?
-Äiti, olet tosi rakas, ostan sulle uuden. Mikä sen kaupan nimi on,missä myydään neniä?
-Se on nenäkauppa. Mutta osta nätti nenä. Sellainen söpö, pieni ja siro. Äidillä on vähän tällainen pottunenä. (Ja lievä kriisi.)
-Okei. Menen nyt sinne nenäkauppaan. Ciao, ciao.
-Ciao.

(3v. kävelee ruokapöydän ohi kirjahyllylle nenäkauppaan.)
-Ostaisin isoimman nenän, mitä kaupasta löytyy. Sellaisen halvan. Paljonko? Viisi euroa. Kiitos, näkemiin. Arrivederci.
..........................

-Äiti tässä uusi nenä, Se on tosi iso, grossissimo ja maksoi viisi euroa.
-Mutta kulta, se on kyllä iso. Ihan valtava.
-Niin on. Äiti, amore, se on isoille eskimopusuille.

Ja se viiden euron nenä on paras operaatio, mitä voisin koskaan kuvitella saavani.
Niille isoille eskimopusuille.

Päivä, jolloin tipahdin tuolilta

2011-01-04T12:13:00.005+01:00

Kun päivä käynnistyy harmaana. Tunteja vanha espresso minikokoisessa kupissaan keittiön pöydällä tuoksahtaa jo jokseenkin eltaantuneelta ja muutenkin miehellä on päällä perinteinen pieni, ilkikurinen vaimon kiusaamisvaihde juuri silloin, kun vaimoa ei kannattaisi sitten ollenkaan kiusata ja ärsyyntymiskynnys on matalin koko historiassa, silmäni valaistuvat jostakin hersyvän herkullisesta.

Päivän parhaasta naurusta.
Kielikukkaset.

Naurattaa niin,että olen tipahtaa baarijakkaralta.
Mahaan sattuu ja vanha espressokin maistuu jo hyvältä. Eikä mieskään onnistu vaimon kiusaamisprojektissaan. Not today.
Ladies and gentleman:

-Possua, makkaraa ja palveja (myös asiakkaan lihoista).
Akaan Seudun palveluhakemisto 2010

-Täytetty eläin on aina tulkinta, usein täyttäjänsä näköinen.
Tutkija Pekka Käär Helsingin Sanomissa 5.1.2010

-Henkilökunta sammutti uhkaavan palon sahalla.
Yle Lahden verkkosivut 20.7.2010

-Yläneellä odotetaan suden ilmestymistä ase kourassa.
Turun Sanomat 9.10.2010

-Poliisi tutkii yhä kuolleena löydetyn miehen liikkeitä.
Helsingin Sanomat 24.6.2010

-Poliisin tietojen mukaan toinen naisista on nuorempi ja toinen vanhempi.
Karjalainen 28.5.2010

Edit: pakko lisätä vielä yksi:
-Puijonlaaksossa Mailatiellä saa autoja olla jonoksi asti pysäköitynä aluepysäköintialueella. Kuitenkin tiellä joutuu ylittämään päivittäin vanhuksia, joille pysäköidyt autot ovat hyvinkin vaaraksi.
Savon Sanomien Kuuma linja 12.3.2010

Ah, en muista, milloin olisi naurattanut näin paljon.
Sattuuhan näitä itsellekin...
...mutta luettuina ne ovat vain niin paljon parempia.

Aurinkoista ja hersyvän huvittavaa tiistaita, folks!
Karkki.

Happy New Year!

2010-12-31T18:12:00.000+01:00

Hinterlandin takamailta,

Oikein ihanaa, onnellista ja menestyksekästä Uutta vuotta 2011 kaikille!!! Olkoon se unelmien täyttymys...

Felice Anno Nuovo a tutti!!!

Karkki & Co.

After party

2010-12-29T15:29:00.007+01:00

Hinterlandiin on hiipinyt jälleen holotna. Siis sellainen horkka, että peitotkin karkaavat kananlihalta. Makuuhuone kierretään ainakin parin korttelin päästä, jalkoja peittävät kaikki kaapista tärinällä haetut sukat sekä miehen ylisuuret, jokapaikasta jokapuolelle lörpöttävät villakalsarit (ikkunat auki, ilmanvaihtoprosessi täydessä käynnissä) ja silti kaikki on niin sanoinkuvaamattoman kaunista. Alpit hohtavat auringossa ja kasvit kiiltävät aamuisen jään peitossa. Myönnetään, eihän tämä aivan Suomen ennätys-lumia vastaa, mutta jossakin on havaittavissa aina ajoittain pientä hiutaletta kuitenkin.

Joulun kekkerit olivat menestys. Vieraat viihtyivät yhtä salamana kadonnutta pariskuntaa lukuunottamatta mainiosti, palohälyttimet pysyivät hiljaa, ruoat olivat juuri sopivasti kypsennettyjä ja seurapelit kihisivät kuumina. Voitin jopa ensimmäistä kertaa elämässäni. Bingossa. Tästä avautui varmasti suuri täysvoittojen suma... Optimistisuutta ystävät, optimistisuutta.

Troppo amore... Halihetki.

-"Oonkos taala kiilteja laapseja"

Herkullisella italialaisella aksentilla poikaa tapaamaan tullut pukki toi vuorellisen lahjoja ja sai pienet kirkkaat silmät säihkymään onnesta. Niin paljon,että tarhassa ahkerasti harjoiteltu laulukin karkasi heleästi pukkia ilahduttamaan. Kaiken kaikkiaan rakkaudentäyteinen success. Vaikka vieläkin hämmästelen, mikä sai pariskunnan karkaamaan kekkereiltä kesken illallisen. Tuosta noin vain, yllättäen- puff. Kun tänä vuonna ei ollut ruokamyrkytyksen vaaraa, sillä myös toiset ystävät loihtivat toinen toistaan herkullisempia luomuksia ja kaikki olivat iloisia ihastuttavan suloisessa jouluhulinassaan... Tosin pieni epäilyksen poikanen heräsi.. mutta siitä sitten myöhemmin. Nyt keskitytään niihin iloisiin asioihin.

Välipäivinä valmistaudumme vuoden vaihtumiseen kahden. Pikkuisen shamppanjaa, juustoja ja hunajaisia herkkuja ja vuosi otetaan vastaan lämpimästi kilistäen. Ehkäpä terassilta näkyy muutama ilotulituskin. Tällä kertaa kukaan ei karkaa. Toivottavasti.

Eskimopusu.
Säihkyvää keskiviikkoa, folks!

-Karkki.

Buon Natale!

2010-12-24T12:58:00.000+01:00

Milanon takamailla hiljennytään Joulun viettoon tiramisun äärelle. Pieni lasi punaviiniä, vähän jazzia, muutama herkku ja paljon onnellisia hetkiä. Katse viipyy lasten kirkkaissa silmissä ja Joulu otetaan vastaan kiitollisina kaikesta siitä lämmöstä, mitä ympärille on suotu.

Ihanaa ja lämpöistä Joulua, rakkaat ystävät!
Buon Natale a tutti!

Rakkaudella,
Karkki & Co.

La festa

2010-12-23T08:28:00.003+01:00

Joulun alla tunteet vyöryvät laidasta laitaan. Sitä on oltu iloisia, pursuavan onnellisia, väsyneitä, turhautuneita, pelästyneitä, haikeita, kiukkuisia, aurinkoisia, tyytyväisiä, yllättyneitä, epäileväisiä, kiitollisia, ja yksinkertaisesti tunteikkaita. Kaikki vain pulpahtaa jotenkin pintaan. Kleenexejä ja muita fazzoletteja kuluu pussi toisensa jälkeen.

Vinkki.: ei kannata kuvata temperamenttista miestä joulujuhla-aamuna kiireen keskellä. Kun kotikin on ainakin heikun keikun.

Tunteikkaimpana kaikista pojan tarhan joulujuhla.Tiedättehän...
Se ensimmäinen.
Lauluineen kaikkineen. Kulkusia, marakasseja, triangeleita, pieniä rumpuja ja kelloja. Lapset rytmittävät jingle bells´iä ja välillä joku kuoron pienistä karkaa kesken esityksen äidin luokse katsomoon.

Koska joulujuhlan organisoinnissa oli hieman järjestelemisen varaa konkreettisesti ja juhlasta puuttui todellinen katsomo, haltioituneet vanhemmat rynnivät naturellisti kyynärpäätaktiikalla kilpaa lasten laulupaikan ympärille. Pitkät ihmiset tietenkin eturivissä.
Otin sivuun vedetyn pienen lasten tuolin ja nousin sille.Samassa muut lyhyemmät äidit seurasivat esimerkkiä perässä ja pääsimme kuikuilemaan eturivin päiden yli.
Siellä me itkimme vuolaasti, pätkät mammat takarivissä tuolien päällä.
Nenäliinat pärskien.

Kävimme seuraavanlaisen tasokkaan keskustelun satunnaisten niistämisten, tyrskyjen ja päristysten lomassa:

-Ma tu piangi? Itkettääkö sua? (niisk...)
-Si si. E non riesco a smettereeee. Itken, enkä voi lopettaa. (Niisk niisk)
-Neanch´ioooo.. En minäkään....( virrat aukesivat ja pato murtui.)

On se vain niin kaunista.

Kuviot alkavat olla asianmukaisesti mallillaan ja muutenkin desinfiointiaineiden kirpeähkö tuoksu on vaihtunut jääkaapin täyttäviin herkkuihin- suolaisiin ja makeisiin.Menussa kunnianhimoiset kinkun puolikas,helmikana, elämäni ensimmäiset laatikot (joskin mies osti naurista lantun sijaan..) yhdistettyinä tiramisuun, lasagneen, shamppanja-risottoon ja italialaisiin leikkeleisiin. Vähän lohta ja loihtimiani suomalaisia herkkuja. Kaikkea kahden maan väliltä- ihan niin kuin kotikin.

Kaikki rakkaat eivät ole vierellä, mutta olen kiitollinen,että saan jakaa joulun rakkaimpien kanssa. Seuraten niitä satunnaisia karanneita hymyjä, riemunkiljahduksia,hulvatonta huseeraamista ja yllättäviä hellyydenpuuskia. Niitä juhlan pieniä onnen hetkiä. Vieraina myös ystävät, jotka ovat kuin perhettä.

Rauhallista aatonaattoa!

-Karkki. 

Curly girl

2010-12-15T13:56:00.002+01:00

Joulun alla sydämen valtaa yllättäen valtava halu ja kipinä koristella kotia, siistiä poikaa, etsiä kampaa, siirrellä kalusteita, (ja jos kipinä oikein kovasti iskee tulta, sitä saattaa myös ehkä kerran, aivan vahingossa, sattumalta silittää.) järjestellä kaikki jotenkin paremmin.. siistimmin omalle paikalleen. Uudistumisen halu hyökyy koko voimallaan yli. Siinä sivussa naisen valtaa kova halu vähän koristella itseäkin. Ikään kuin järjestelisi yhtä suurta joulupakettia, kaikki sukeltaa saman uudistumisvyöryn alle. Tai ainakin sen astetta siistitympään versioon.

Pikkuisen puuteria, kerros ripsaria, pienet korkkarit nilkkojen alle, varkain hiipineet harmaat piiloon ja vieno jouluinen hymy huulille.Voilà!.

Nyt kun hiukset pysyvät vihdoinkin enemmän päässä kuin lavuaarissa, päätin kokeilla pitkästä aikaa Karkin kiehkuroita. (muutenkin kiehkurat on todistetusti helpompi loihtia päässä oleville hiuksille kuin niihin lavuaariin tai lattialle leijaileviin.) Sormikikkaroita.

Kiharat on helppo toteuttaa. Erotellaan pyyhekuivat hiukset pieniin osiin (mitä pienempi tupsu hiuksia, sen tiheämpi kihara), joista jokainen kierretään pienelle makkaralle pään päälle etu ja keskisormea apuna käyttäen. Makkara suljetaan paikoilleen pinnillä. Piece of cake, girls!

Hiukset on jaoteltu pieniin osiin ja pyöritelty sormien avulla pään päälle.

Pienet makkarat eri puolilla päätä.

Ajan salliessa kiehkuroiden voi antaa kuivua itsekseen,mutta tämä kiireinen mamma hyökkää pian föönin kimppuun.Valmiiden kiharoiden voi antaa olla valtoimenaan tai harjata kevyille laineille. Tavallisesti kerään kuitenkin hiukset viehkolle ja huolettomalle nutturalle, josta karkaa muutama villi kihara kirpeään Lombardian tuuleen.

Käkkärää keskiviikkoa, folks!
Karkki.

Take a picture, baby

2010-12-09T21:19:00.001+01:00

Perheessämme ilmenee säännöllisesti eräs pieni syndrooma. Y.V.O.M.K. (Yritä vain ottaa meistä kuva.)
Syndrooma esiintyy heti kun kamera vain välähtää tai pieni musta nauha vilahtaa. Ihan vaikka ohimennen, sattumalta. Nurkan takaa tai muuten odottamatta. Missä vain ja milloin vain.

Mutta aivan erityisesti juuri silloin, kun pitäisi onnistua.
Vaikka perhepotrettia varten.

Kasvot vääntyvät lukemattomiin solmuihin. Kädet taipuvat jonnekin, minne kädet eivät ikinä muulloin yllä. Kulmakarvat heiluvat puolelta toiselle ja suu sykeröisessä supussa sakki poseeraa kameralle.

Meillä kaikilla on aivan erityinen suhde kameraan.
Sen kanssa on kiva leikkiä ja sen kanssa on kiva vähän pelleillä. Sitä on kiva retuuttaa ja välillä se tippuu lattialle.Joku kiljahtaa ja taas leikki jatkuu yhtä hervokkaana kuin ennenkin.

Tänä iltana innostuin jälleen, niin kuin melkein jokainen ilta tässä kuussa. Rakennetaan joulualbumi!
Jos vaikka tänään saisimme aikaiseksi jotakin.. mitä voisin laittaa myös vaikka kortteihin.
-Otetaanpas rakkaat nyt vähän kuvia.

Yksi hymyilee kerrankin nätisti.. ja toinen ei. Taas tuo kamera...

Yksi hoksasi linssin, toinen ei. Missäs se linssi on? Olisiko se... tuolla navassa?

Hei, löytyihän se linssi sieltä! Myös ne kainalot...

..Mutta joskus ne tallennetut hetket ovatkin ihan yllättäen niin käsittämättömän suloisia.. (vaikka ruokalappu unohtuikin kuviin..)

Silloin kun sitä vähiten odottaa.
Sen pitää vain tapahtua noin ihan yllättäen. Syndroomaa huiputtamalla, salamannopeasti.
Ei poseerauksia, ei väkerrettyjä hymyjä.
Siellä se on.

Kuva täynnä rakkautta.

RÄPS.

So into the mood for Christmas

2010-12-08T20:04:00.002+01:00

Valmistelen kotia oikein nätiksi. Tiedättekö, sävy sävyyn joulua varten. Kaikkialla on punaista, punertavaa tai muuten jotenkin säihkyvää. Haluan kerrankin joulun tulvivan kotiin harvinaisen stressipitoisen vuoden vastapainoksi. Haluan joulun suorastaan sukeltavan sydämeen muistoiksi tulevia vuosia varten.

Siistin huolellisesti jokaisen nurkan. Aivan talon pienimmänkin. Sellaisetkin, joita en tiennyt kodissa edes olevankaan, enkä varsinkaan ajatellut niiden keräävän itseensä pölyä. No, nyt nekin nurkat on koluttu. Katselen ympärilleni kulmat pikkuisen kurtussa ja mietin mikä onkin se pieni asia, joka on tehnyt kodista viime aikoina jotenkin erilaisen. Sellaisen... miellyttävän. Oikeastaan ihan nätinkin. Mietin, pohdin ja vilkuilen ympärilleni.
Mikä on se juju?
Mikä ihme tässä kuvassa on toisin?

Ja havahdun. Mamma mia, koti on todellakin siisti! Ja se tuoksuukin hyvälle. Ei paukkuja, nurkkiin piilotettuja leivän kannikoita, ympäriinsä vellovaa pikkuautotulvaa, tukkoisia putkia, työpapereita, kansioita, ylimääräisiä käyntikortteja tai miehen vanhoja sukkia. Kaikki on nätisti omilla paikoillaan. Siististi juuri siinä missä pitääkin.

Huokaisen syvään. Ihanaa. Kerrassaan täydellistä. Hymyilen ylpeästi itselleni. Olenhan jokseenkin kehittynyt. Ehkä. Ihan vähän.

Ja samassa lisään vettä myllyyn. Koska koti on kerrankin siisti ja puhdas, voisin juhlistaa tätä ihmettä. Voisin herkutella tuoksuilla ja leipoa! Luoda kodista vieläkin kodikkaamman.
Tiedättekö, niitä perusjuttuja; lämpöä, pullaa ja harmoniaa.

Eikä suomalainen koti ole koti ilman korvapuusteja.

Vatkaan, työstän ja hieron. Vähän sokeria sinne, kardemummaa tänne, jauhoja tuonne. Kokonainen säkillinen. Valssaan keittiössä kuin leipurin linnassa. Hyörin, pyörin ja sähellän tunnin toisensa jälkeen saadakseni vihdoin pisarat valuen kolme pellillistä pullia uuniin.

Lopputulos?
Se siistitty versio vai ihan todellista tilannetiedotusta?

Historian järkyttävin kaaos ja vähintään Euroopan rumimmat korvapuustit. Suomalainen joulunvalmistaja hinterlandin takamailla on korviaan myöten taikinassa, anopin kananmunat ovat luistaneet käsistä lattialle, pala taikinaa on aivan käsittämättömällä mekanismilla singonnut myös jääkaapin päälle, (juuri siihen ainoaan paikkaan, jonka olin tietenkin unohtanut siivota n. kahden vuoden ajan) ja vain, jotta suurin osa korvapuusteista palaisi ja rikkoisin (polttamalla) kaksi miehen vaivalla varjelemaa sinkkuaikojen posliinista astiaa samalla kun jaloissa pyörii yksi kappale pieniä poikia ja noin kaksikymmentä kappaletta erinäisiä auto-onnettomuuksia. Unohtamatta sitä helikopteria, joka lennähti kesken operaation taikinapöydälle. Ja se taikina. Mahdollisesti maailman tarttumisaltein taikina, jota olen ikinä koskettanut päättymättömästä jauhokasasta huolimatta.

Kuitenkin kaiken kruunaa korvapuustin kylkeen paistunut selittämätön turkoosi köntti.
Eikä meillä ole edes mitään turkoosia.
En edes tiedä, miten valmistaa jotakin turkoosia.

Samassa mies astuu ovesta sisään. Katsahtaa lempeyttä anovaa vaimoaan ja hymähtää.
-Hurrikaani.
- No, no. Vain eräs suomalaistyttö, joka toi joulun kotiin...

Ne ainoat kaksi parasta näytekappaletta. Toisen muodosta ei saa selvää.

...Tai ainakin.. jotakin sinne päin.

Toivottavasti jouluna voi tilata myös pizzaa.
Sillä Karkin ravintolassa voi tulla pitkä odotusaika..
Ja ehkä jopa ihan vähän nälkäkin.

Jatketaan harjoituksia.
Ei tämä rouva vielä tähän luovuta, sillä jouluna tässä kodissa vielä nautitaan oikeaa pullaa. (Esteettisesti mallikelpoista ja maultaan herkullista.)
Mutta valmistus toteutetaan ehkä ihan pikkuisen salassa. Kun miehen silmä välttää.
Just in case.

-Karkki.

Traditions

2010-12-02T13:57:00.000+01:00

Vielä kuusessa säihkyvä pallo.

Lombardian takamailla on joulukuun kunniaksi taisteltu muutamaan otteeseen kiivaasti sähkölaitoksen kanssa, laitettu pieni (hyvin vaatimaton) asianajaja-armeija sähkölaitoksen kintereille, mutta myös nautiskeltu milanolaisista nietoksista, koulutettu mies kylän viralliseksi joulupukiksi (vaatetuksen tarjoaa pojan tarha ja mahaa mies on kasvatellut sitkeästi tarkoitusta varten koko vuoden ajan omin voimin), heilutettu pölyhuiskua yötä päivää, silmäilty vaivihkaa jouluisia leipomuksia reseptipankeista, kaiveltu vanhoja joulukoristeita autotallin syrjimmistä nurkista, koristeltu kotia, nuuhkittu jouluista atmosfääriä ja vaivuttu hartaaseen tunnelmaan jouluradion välityksellä.

Bostonit ovat ovelia kuusenvalloittajia.

Joulu hiipii hissukseen kodin jokaiseen nurkkaan ja kodissa on käynnistynyt ilokseni viime vuosien perinteinen kilpailu: kuka kaataa kuusen ensin. Joulukuusen tilpehööreihin tarrautuvat riemuissaan vuorotellen kaksi kappaletta koiria ja yksi kappale pieniä poikia. Kuusen ympärillä suhii eräs satunnainen suomalaismamma, joka luo tehokkaita esteitä maaliin pääsylle entistä tomerammin. Kilpailun tarkoituksena on selkeästi päästä mamman yli kuusen kimppuun, purra sitä (kuusta), levitellä säihkyvät joulupallot ympäri lattiaa ja juosta niiden perään kuusi kaksin kerroin kippurassa vaakatasossa. Tänä vuonna molemmat joukkueet ovat äärimmilleen treenatut ja voimissaan. Tarrautumisotteita on selkeästi harjoiteltu ja kuusen kaato lähenee jouluakin nopeammin. Mamman joulukellot soivat sitä helisevämmin, mitä enemmän kuusen ympärillä hyppii valloittajia. Jokaisella päämääränään (ja suurena haaveenaan) kiivetä pitkin tuota koristeltua kodin pientä Everestiä.

Ah, perinteitä.
Nekin niin rakkaita..
jokaista pientä valloittajaa myöten.

Homma alkaakin tuoksua vahvasti juhlalta.
On se vaan niin kiehtova. Värikäs ja säihkyvä. Briljantti.
Joulukuusi.

Karkki.

Sitä saa,mitä tilaa

2010-11-26T19:00:00.005+01:00

Joskus tuntuu, kuin jonkin mystisen kohtalonoikun kautta päivässä olisi toisinaan seurattavissa ikään kuin jonkinlainen teema. Tiedättehän, sen tunteen, kun ensin kukaan ei soita viikkokausiin ja sitten eräänä päivänä koko suku on löytänyt puhelimestaan sattumalta juuri saman numeron.

Tai, rakkausrintamalla (silloin joskus kauan sitten, kun sellainen vielä oli) ei tapahdu mitään kuukausiin, elo on hiljaista kuin Mariaanien haudassa ja aivan yhtäkkiä eräänä iltana koko seudun sinkkumiehet ovatkin jonossa oven takana kukkakimppu nätisti ojossa.

Tai se klassinen; ensin on pitkään aivan terveenä; edes pieni kutina ei vaivaa pikkuvarpaan hapsottavan kynnen alla, kaupungissa vellova vatsatautikin kiertää ainakin kahden korttelin etäisyydeltä ja sitten. Eräänä päivänä teho-osaston koko kauden voisi tiivistää yhteen potilaaseen, sillä kaikki vaivat löytävät oikeaan osoitteeseen kerralla. Samana päivänä.

Niin tässäkin päivässä on sellainen.
Teema.

Naapurin palmu sai yöllä ylleen lumipeitteen.

Päivän teemana on;
Sitä saa mitä tilaa.

Ensin sain tilaamani ja kovasti toivotun lumipeitteen hinterlandiin. Aamu valkeni pyryisenä ja eräs täysin satunnainen ja puolituntematon suomalaistyttö hihkui innoissaan pyjamassaan tuiskuavalla terassilla. Sain oman viidentoista minuutin talveni, sillä lumihan suli sittemmin päivän kuluessa pois. Kuitenkin. Aivan pienen hetken saatoin melkein kuvitella olevani Suomessa. Kun siirsin katseeni ensin tuosta palmusta hieman vasemmalle, pellolle.

Sitten sain kauan kaivattua kahviseuraa ystävästäni. Olemme nähneet toisemme kunnolla viime kevättalvella, vaikka matkaa välillämme on noin kymmenen askelta ja ovikellot ovat soineet tiheästi- turhaan. Nyt kikattelemme joka aamu yhteisellä espressolla.

Kolmanneksi: päivän aikana posti toi ovellemme myös paketin. Paketissa oli paljon pienempiä paketteja koko perheelle.

Pettämätön nenäni ja lyömätön hajuaistini havaitsivat ensimmäisenä pienen kovan paketin, jonka muodosta ei voi erehtyä. Suklaata! Sitä kovasti kaivattua ja ikävöityä suklaata. Lupasin niin itselleni kuin paketin lähettäjälle, että yrittäisin parhaani olla koskematta paketin sisältöön. Ja pidinkin lupaukseni, pidin aivan varmasti! Noin kymmenen minuuttia, jonka jälkeen en vain voinut laskea pakettia enää kädestäni, en ehjänä.

(Lisäksi, paketin kyljessä lukee, "Merry Christmas to all of you", joten päättelin,että paketistahan saavat toki jokainen perheenjäsen iloa, kun ensin syön suklaat, mies saa viedä roskat ulos ja jopa poika voi ihastella kylpyhuoneessa mahanpuruissaan voihkivaa äitiä tämän syötyä kaikki jouluksi varatut herkut. Tiedän, täysin patologisen parantumaton tapaus.)

Nyt suklaat on syöty ja päivän teema jatkuu arvatusti kylpyhuoneessa;

Sitä saa mitä tilaa.
Ja minähän tilasin.

Mamma ja mamman pieni bostoni.
Meissä on jotakin yhteistä; kumpikin syö usein jotakin kiellettyä.
Isompi ei vain etsi sitä pojan lelukorista.

Have a lovely friday, folks!

Karkki.

Raaputan sua ihan hiljaa

2010-11-23T18:41:00.002+01:00

Nyt iski tauti. K.A.I.S. (Kamala -akuutti- ikävä -Suomeen)

En tiedä, minkä nurkan takaa oireet yhtäkkiä pulpahtivat.Onko kyse siitä tietystä viikosta kuukaudessa, ohi raahautuneesta täysikuusta, biorytmeistä, venuksesta tai jostakin muusta syystä, mutta yhtäkaikki, päivässä on tunnetta koko sydämen täydeltä.

Palataan ajassa hieman taaksepäin.

On kylmä suomalainen talvi joskus 90-luvun loppupuolella. Pakkaset hipovat ennätyksiään, niin kuin mielestäni jokaisena talvena siihen asti. Olen vikkelä, notkea ja vielä suhteellisen sähäkkä, mutta pohjatonta uhoa uhkuva vajaa kaksikymppinen. Nuori ja kiukkuinen hormonipesä, jolle koko maailma on vielä avoinna ja minähän valloittaisin sen. Kaiken. (Tai, ok, ainakin sellaisen sopivasti muhkean palan maailman kakusta.)

Sormet kipristyvät kohmeesta, pohkeita nuolevat saappaani puristavat viimeisenkin verenkierron varjon jaloistani ja kiroan koko talven jonnekin kauas. En varmasti tule viettämään näitä talvia enää kauan. Ei enää yhtään jäätynyttä lumikikkaretta kenkien sisällä, ei jäästä huuruisia hiuksia poskilla, ei valkoisia viiksiä. Ei enää yhtään senttiä lumesta märkiä housuja. Ok, ehkä vielä muutaman talven verran, mutta sitten annan palaa. Enkä varmasti palaa enää takaisin tähän talveen. Ainakaan raaputtamaan kohmeisella parkkipaikalla umpijäässä kyhnyttävää vanhaa autoa, johon jää on tarrautunut kiinni kuin karhu hunajaan. Ehei, leidit.
Minä lähden maailmalle. Jonnekin etelään.

Palataan nykyhetkeen.

On sanoinkuvaamattoman kaunis lombardialainen aamu eräässä pienessä kylässä Milanon kupeessa vuonna 2010. Tarkalleen ottaen 23.11.2010. Kello noin... 8.30. Italia hohkaa alkutalven ensimmäistä jäistä aamuaan. Edessä avartuva pelto kiiltelee valkoisena. Aurinko sädehtii kirkkaana alppien juurella ja Pohjois-Italia lipuu vakaasti hidastelematta kohta talvea.

Olen kolmekymmentä. En enää kovin vikkelä, ehkä tarpeen tullen kuitenkin vähän notkea (päivien hapuilevalla venyttelyllä, hoipertelevalla voimistelulla ja satunnaisella pyllähtelyllä siinä ohessa) ja pakko myöntää, terävin sähäkkyyskin on hiipumaisillaan. Uhoa uhkutaan ehkä vain tulta syöksevissä avioneuvotteluissa, niissä perinteisissä painissa, jossa vaimo ottaa mittaa miehestä. Ihan vain pitääkseen itsensä vielä jonkin verran.. no.. sähäkkänä. Sormet kipristyvät kohmeesta, varpaat puristuvat tiukasti yhteen kengissä lämmittääkseen hiukan maailman tuulissa hyytynyttä lihasta ja yhtäkkiä.. siinä rapsuttaessani tutuin harovin väännöin umpijäässä kyhnyttävää vanhaa Fordia se tapahtuu.

Juuri siinä. Pojan ihmetellessä ällistyneenä vieressä.

Kyyneleet pulpahtavat ryöppynä ulos. Yhtäkkiä se ikävä, se suuri suunnaton ikävä kotimaista talvea, ravistelee tyttöä. Ikävä niitä hankia, kipristyviä sormia, sitä paksua karvalakkia, nietoksia, kohmeista ja kolkkoa parkkipaikkaa, joka on täynnä kaikenmaailman kiviä, jotka löytyvät aina jollakin käsittämättömällä keinolla sukkahousuista. Pahus, kaipaan jopa niitä heliseviä joululauluja tavaratalossa ja niitä lumesta kostuneita, liukkaita sisäänkäyntejä, joissa jokainen ovesta kulkeva koputtaa nietokset kantapäistään ja joka suorastaan velloo vedestä. Kaipaan Postin joulukorttien yhteislähetystä, lumiauroja, jopa Vesa-Matti Loiria. Kerrospukeutuminen saa sydämen suorastaan vapisemaan. Haluan ne äidin pakottamat villahousut takaisin, mummon kutomat sukat aidon kuusen ja... glögiä. Pipareita ja glögiä.

Sekä ne kaikkein tärkeimmät; perheen ja ystävät.. Omat rakkaat ystävät.

Aamulla parkkipaikalla:
-Äiti, oletko surullinen, sei triste? Etkö osaa raaputtaa? Poika kysyy ihmeissään samalla kun seuraa mamman huitovaa menoa auton kupeessa.
-Voi, ei amore mio. Ei tässä raaputtamisessa ole vikaa. Katsohan.... (kyyneleet vain yltyvät) kun raaputinkin toimii ihan hyvin. Aivan loistavasti. Pyyhin kyyneleitä hihaani ja niiskutan.
Sehän siinä juuri onkin... kun se toimii aivan niin kuin.... (ja sitten silmät ovat jo niin huurussa ettei kaukana kotoa porua polkeva suomalaismamma näe enää eteensä) Suomessa, silloin kauan sitten.
Lopetan jään raaputtamisen ikkunoista ja nostan pojan istumaan istuimeensa. Hymyilen. Kaikki on hyvin, kulta. Ei mitään hätää. Äidillä on vain vähän ikävä Suomea.

Päivän diagnoosina:

K.A.I.S. Kamala, akuutti ikävä Suomeen. (ja tietysti sen ymmärtäminen, että kannattiko sittenkään uhota. Ihan noin paljon...)

Hoitona:

Monta kappaletta joulumusiikkia youtubesta, desibelit kohti taivasta, ystävät facebookin päähän ja eetteri ulvomaan. Viereen paketti kleenexejä, kainaloon levy suklaata ja ikävöinti. Sydämen pohjasta, koko rahalla.

Italia on ihana paikka olla, mutta joskus sitä vain kaipaa niitä rakkaita kaukana.

Ps. eräs suomalaisvaimo laulaa kurkuntäydeltä kyynelten täyttämiä joululaulujaan jopa suihkussa ja samassa mies yllättää kesken päivän avaamalla kylpyhuoneen oven. Kännykkä kädessä. Nyt on vaimon sydäntäraastavat jouluballadit tallennettu myös puhelimeen.

(Pps. Nyt kaikki on jo hyvin, ikävää on hoidettu ensiavulla ja sydäntä lämmittävät jälleen lumisen onnelliset muistot suomalaisesta joulusta.)

Joskus olo on kuin E.T..llä.. Meillä oli molemmilla K.A.I.S.
Tai ehkä E.T. ei sentään kaivannut Suomeen, mutta kotiin kuitenkin.

-Karkki.

Stressi naisen tiellä pitää

2010-11-22T11:41:00.005+01:00

Mielikuvituksen varoittamatonta ja äkillistä purkautumista.Vilpittömän hyväntahtoista liioittelua.
Not so serious...at all.

Katselen ikkunasta ulos ja hörpin aamuespressoani nautiskellen. Selaan uutiset, päivitän tuoreimmat tapahtumat ja noukin vanhat mielenkiintoiset artikkelit. Kahvikuppini pysähtyy yhtäkkiä niille sijoilleen. Siristän silmiäni ja luen erään artikkelin.
Interesting..

Eräs amerikkalainen tutkija on kuulemma kehittelemässä uudenlaista geeniterapiaa, rokotetta kroonista stressiä vastaan. Lähes kaikkihan jo tietävät, että stressaavassa tilanteessa ihmisen aivot erittävät erinäisiä hormoneja, jotka saavat kehon hälytystilaan. Negatiivinen stressi heikentää tunnetusti elämänlaatua merkittävällä tavalla, jolloin seuraukset voivat olla pitkäaikaiset ja huomattavat. (Myönnän epäterveellisen tapani ottaa pulttia lukuisista rentoutumisyrityksistä huolimatta ja lopulta kehokin ujeltaa stressitilaansa erinäisin oirein.)

Lyhyesti sanottuna, herpes simplex-virusta apuna käyttäen tutkija onkin hissukseen kehittänyt tästä aivan uudenlaisen version poistamalla vaaralliset geenit korvaten nämä positiivisilla vaihtoehdoilla, kuten kasvua edesauttavilla geeneillä, estrogeeniä muistuttavilla tekijöillä ja antioksidanteilla. Stressitilan yltyessä liian suureksi, virus aktivoituisi ja rajoittaisi stressin aiheuttamia vaarallisia vaikutuksia.
(Stressiähän on olemassa toki positiivistakin ja moni ns. stressaava tilanne on tutkitusti jopa hyödyllinen aivotoiminnalle ja toiminnan laadun parantamiselle.)

Artikkelin mukaan rokote vaikuttaisi stressihormoneihin siten, etteivät negatiiviset tunteet pääsisi enää valloilleen ja rokottautunut pysyisi tukalasta tilanteesta huolimatta tyynenä ilman tuttua adrenaliinin hyökytystä. Ah, ihanteellista!

Ei enää menetettyjä yöunia, syviä huokauksia, vatsanväänteitä tai metrin korkuista hiuskasaa lavuaarin tukkeena.Ei itkettyjä silmiä, pureskeltuja kynsiä,kutisevia ihottumia, ongelmaisia korvia, kehon immuunitasapainon häiriöitä tai muita ylivoimaisen stressaavia haasteita. Hyvästi suklaajäätelöpaketti sohvalla itkua pusertaen. Bye bye kleenexit.

Artikkelia aamupalalla (kuvaannollisesti) hotkiessani pohjaton ja häpeilemättömän liioitteleva mielikuvitukseni heräsi jälleen koomastaan ja alkoi kehitellä visioita elämäämme liittyen, ilman stressiä.
Mitä jos ottaisinkin rokotteen?
Millaiseksi elämämme muodostuisi?

Yhtäkkiä näin sen kaiken sieluni silmin edessäni. Skenaarion yksi toisensa jälkeen.

Skenaario 1. Pankki soittaa. Pankinjohtaja on suhteellisen vakuuttunut siitä, että olisi jo aika laittaa niitä lantteja kirstuunkin,eikä aina syytää suoraan kädestä suuhun. Lainoja pitäisi lyhentää ja niitä rästejäkin hoidella samalla pois. Siinä, missä ennen olisin hermostuksissani menettänyt ruokahalun lisäksi yöunetkin, nyt stressistä ei ole tietoakaan. Olenhan rokottautunut. Hymyilen puhelimessa autuaan onnellisesti pankinjohtajalle. "Älähän nyt hermostu, hyvä mies."
Onhan tässä koko elämä aikaa. Iisisti siinä. Kehotan pankinjohtajaa ystävällisesti kipaisemaan lounastauolla rokotejonossa ja soittamaan sitten uudestaan. Puhelun jälkeen kaadan kaikki laskut pöntöstä alas.

Skenaario 2. Koirat ulisevat kilpaa pitkin huushollia- yksi pureskelee pojan kaikki lelut himoihinsa ja toinen yrittää viimeisillä kurkunjäänteillään yllyttää haukkuen kaikki naapurit muuttamaan. Poika riehuu ympäri olohuonetta, piirtelee upouusilla tusseillaan pitkin pöytiä ja mies makoilee syvällä sohvan uumenissa kaukosäädin tiukasti liimattuna mahan päälle, korvat, silmät ja kaikki aktiivinen aivotoiminta lukittuna.

Jos ennen olisin pimahtanut katastrofille totaalisesti, rokote auttaa tässäkin asiassa, eikä stressistä ole enää tietoakaan. Hymyilen vain tyytyväisenä aktiiviselle perhetoiminnalle ja kiittelen perheen pienintä jäsentä luovista lahjoista. Poika on selvä Picasson alku. Onhan se myös hyvä, että sporttinen hauva pitää huolen siitä, että lelupino ei pääse kasvamaan liian suureksi ja naapurustoonkin saadaan sopiva hiljaisuus muuttoaallon seurauksena. On tervettä pitää pieni yksityisyys. Ja pitäähän miehenkin toki levätä. Kiitokseksi voimien keräämisestä kaadan miehelle vielä lasin viiniä, jotta rentoutuminen olisi varmasti täydellistä. Annan vielä pölypallojenkin kerätä itseensä lisää volyymia, jotta koirilla olisi lisää ystäviä, joiden kanssa peuhata.
Live and let live.

Skenaario 3. Liikenne on taas jumittunut. Tuntuu siltä kuin kadut olisivat vallanneet ajokortittomat hulttiot ja liikennesäännöt olisi omaksuttu vähintään satoja vuosia vanhan aamiaismuropaketin kyljestä. Jos ennen olisin takonut nyrkilläni torvea, aukonut ikkunoita, heiluttanut merkitsevästi en yhtä, vaan kaikkia viittä vasemman käden sormeani ja manannut joka ikisestä ilmansuunnasta kylkeen puskevat kanssakuskit sukuineen maan viimeiseen suohon, rokotteen ansiosta liidänkin repaleisella asfaltilla kuin kevätperhonen, hyräilen ainakin kaikkia Vivaldin neljää vuoden aikaa ja vilkutan vielä ystävällisesti kiireestä kohmeisille milanolaisille. Mikäs tässä, ruuhkassa. Joka päivä on sunnuntai. Eikä se nyt niin haittaa, jos matkan varrella peltiin tarttuu Fiat tai kaksi.. yhdessä aina mukavampaa.

Skenaario 4. Tentti lähenee, parhaassa tapauksessa niitä on kolme samana päivänä. En ole lukenut. Viimeisillä minuuteilla yritän epätoivoisesti harppoa noin 1500 sivua läpi yhdellä silmäyksellä ja tiedän painavani mieleeni koko alueesta ehkä yhden sanan. Ehkä. Ah, mutta minullahan on rokote. Siinä missä ennen olisin luultavasti nieleskellyt katkeransuolaisia vatsahappoja, nyt vain viskaan kirjat letkeästi nurkkaan. Eihän tässä nyt niin ole kiirettä. Pääasia, että on yrittänyt. Sen yhden sanan verran. Tai, ehkä tavun.

Skenaario 5. Entä jos koko maailma rokottautuisi?

Havahdun ajatuksistani. Puistattaa.
Ei, en taida sittenkään rokottautua.

Se pieni vatsanväänne toisinaan pitää naisen yllättävän aktiivisena.
Ja kodinkin keskinkertaisen organisoituna.
Mieheenkin saa ihan pikkuisen lisää liikettä muutamalla nohevasti valitulla eleellä.
Ehkä pojankin on hyvä oppia piirtämään paperilla ja kasvaa Picassoksi perinteisin keinoin.. ja koirat.
Kyllä minä voin huolehtia lelukasasta. Ja pankista.
Terve itsesuojeluvaisto on vain hyvästä. Se pitää valppaana.

Kunhan vain yrittää mahdollisuuksien mukaan huolehtia itsestään ja pitää huolen siitä, ettei kuorma kävisi aivan liian ylivoimaiseksi. Insomma, se kultainen mutta ah, niin haastava keskitie.

Ottaisitko stressirokotteen?

Aurinkoista maanantaita, folks!

Karkki.

Järki, älä jätä..

2010-11-18T10:36:00.000+01:00

Nyt vähän tökkii. Arki nimittäin. Hinterlandissa on satanut viimeaikoina (ja aikalailla koko saappaassa kärjestä korkoon..) siihen malliin,että mietimme pojan kanssa kiipeävämme tikapuita pitkin kohti pilviä ja laittavamme laastaria taivaan haavoihin. Koska jokin siellä on nyt repsahtanut, ainakin parin tikin verran.(Surullisesti osassa maata on satanut paljon vakavamminkin, tulva-alueilla on oikea hätä..)

Mutta täällä meidän pienessä kylässämme. Sataa täälläkin. Väsyttää ja ramasee. Vitamiinipurkit kuluvat yksi toisensa jälkeen, ja mamma laahustaa vain eteenpäin niskat jumissa. D-vitamiinia valuu norona kurkusta alas, mutta mitä enemmän yrittää panostaa päivään pienellä hymyllä, sitä painavammin silmät uhkaavat lerpahtaa kiinni. Kaula, niska ja hartiat ovat nyt niin jumissa, että koekäytössä on ollut yksi jos toinenkin kodin härveli pienen omakätisen hieronnan toteuttamisessa. Laitankin pienen koosteen nikseistä, joilla niskoja voi kiusata, silloin kun hierontalaitteita, miehen vahvoja sormia,Wiitä, tehokasta salvaa, eteerisiä öljyjä tai muutakaan ammattillista hieronta-apua ei ole lähettyvilläkään ja käsivarret alkavat turtua tunnottomiksi.

-Jumppa. Aina hyödyllistä ja tärkeää, joskin väsyneenä hieman haastavaa.
-Perus pään pyöritys ja niska-hartia- osaston venyttely. Joka päivä, monta kertaa päivässä.
-Omat sormet. Eivät kovin vahvat ja muutenkin voimattomat, mutta pieni apu nekin.
-Vanha tuttipullo. Hieronta-apu ei ole kovin tehokas, mutta kun olo alkaa olla niin puutunut,ei auta kuin kurkottaa pöydälle hamuamaan vanhaa tuttipulloa, jolla voi painella möykkyisintä kohtaa. Ei kovin tehokas apu sekään..
-Kaulin. Vanha kunnon kaulin. Joskin kaulimella hierominen saa asennon entistä jäykemmäksi, eikä tulos ole paljon lähtötasoa hehkeämpi. Lisäksi kaulimesta voi tarttua mustaan paitaan vanhoja jauhoja.. (mutta minähän pesin sen!)
-Niskojen hinkkaaminen jääkaapin ovenkahvaa vasten. Istu parketille ja aseta hartia jääkaapin pitkän ovenkahvan alle ja ryhdy hommiin. Pahimmassa kohdassa voi tuntua lievää helpotusta, mutta ei kokonaisvaltaista pelastusta tässäkään menetelmässä.
-Poreamme. Ihanaa, mutta suihku ei vain ole tarpeeksi tehokas pehmentämään jäykkiä lihaksia.
-Punaviinilasi. Sekään ei tehoa, mutta lasillisella punaviiniä voi unohtaa kivun- hetkeksi. Ei kovin tehokasta magiaa, koska kipu palaa takaisin.
-Sohvan karmi. Istu jälleen lattialle ja hinkkaa kovinta kohtaa niskassa pehmustetulle sohvankarmille. Yhtä tyhjän kanssa.
-Lihanuija. Lihanuijalla taputtelu tuntuu helpottavalta, joskaan tätäkään menetelmää ei voi kokeilla liian kauan.
-Kaukosäädin. Siinä vaiheessa kun kyyneleet alkavat valua pitkin poskia silkasta kivusta ja puutunut olemus vajoaa yhä syvemmälle sohvan syvyyksiin, kurkota olohuoneen pöydälle ja tartu kaukosäätimeen. Vaihda ensin kanavaa ja taputtele sen jälkeen niskoja kaukosäätimellä. Ainakin viileä kaukosäädin tuo pientä vaihtelua hierontamekanismeihin.

Eli vielä toistaiseksi kodin tekniikasssa on pientä parantamisen varaa niskojan hieronnassa.
Täytynee vain odottaa parempaa tulevaisuutta ja toivoa oikein kovasti mahdollisuutta hyvään ja tehokkaaseen hierontaan.

Jatketaan harjoituksia.
Vinkkejä, ladies?

Rakkaudella, Karkki.

Ihannemies

2010-11-11T19:12:00.000+01:00

Warning: Sisältää hömppää ja ehdottomasti viatonta liioittelua. Ja vähän avioliitonsisäistä sarkasmia.

Iltalehti julkaisi hiljattain UkDating- treffisivuston tekemän listan ihannenaisen ominaisuuksista.
Jackpot.

Listaa silmäillessäni kulmat kohoavat ja laskevat. Suu kietoutuu perinteiseen pieneen virneeseensä ja pieni kohautteleva muikistelu rytmittää lukuhetkeä. Vai että kaikkien niiden sheivausten, pusertamisten, rusentamisten, juoksemisten, öheltämisten ja synnytyksen jälkeen sitä ei sitten vielä ihan riittäisikään. Että vielä voisi jossakin parantaa.

Ah. kirpaisi. Pakko myöntää .Osui ja upposi. Bull´s eye. Aika moni listan ominaisuuksista puuttuu perfektionistilta, vaikka puutteineni yritänkin parhaani. Ainakin joskus usein.

Ok. Voisihan sitä kieltämättä vähän petrata. Pakko myöntää, en taida yltää ihan sinne super-mamman tasolle,enkä aivan lähellekään. Tietyissä kropan kohdissa painovoimakin hanaa vastaan, mutta ainakin rakastan makeaa ja löhöilisin mielelläni viikonloppuisin sängyssä. (painovoiman iloksi..) Nauran ja vitsailenkin aurinkoisesti,vaikka olenkin ainoa joka myös nauraa vitseilleni. Lisäksi nautin ruoanlaitosta ja kotiruoasta. Silloin, kun onnistun olemaan polttamatta puoli keittiötä tai keittiövälineitä.
Mutta se nopea valmistautuminen ennen lähtöä... Miehet, tämähän ei ole mahdotonta. Tämä on täysin kaiken järjellisen ja loogisen ulottumattomisssa, kaikkien todennäköisyyksien utopistisin ilmiö ja näkymä.

Listahan suorastaan provosoi miettimään omaa vastaavaa koostetta ihannemiehestä, jota siis ollenkaan yhtään liioittelematta rakentelen lempeästi perustuen täysin omakohtaisiin näkemyksiin, viittaamatta ainakin melkein yhtään kehenkään.

Ihannemies:

-Rakastaa suklaata, mutta ei kuitenkaan koskaan löydä kaapin uumenista sitä vaimon piilottamaa viimeistä patukkaa, eikä varsinkaan syö sitä kokonaan salaa, vaan jättää vaimolle aina ainakin palan.Mieluiten puolet.
-Omaa kivan, urheilullisen pikkupepun, jota ei peitä kokolattiamaton kokoinen turkki.
-Rakastaa viiniä, mutta tietää omat rajansa, myös vaimon sietokynnyksen.( Eikä koskaan nautiskele viiniä veljensä kanssa niin paljon,että vaimo joutuu siivoamaan veljesten kuorossa sudittua oksennusta seinistä, katosta, portaista ja huonekalujen edestä, päältä, sivusta ja takaa. Ja vaikka ykä tulisikin, se tulee aina pönttöön, eikä koskaan juuri siihen viereen. )
-Voi lähteä ovesta ulos valittamatta vaimon valmistautumiseensa kuluttamaa aikaa. Eikä jatka murinaa vielä automatkallakin.
-On vaimoa pidempi, muttei liian pitkä, jotta tätä voi katsoa silmiin kiipeämättä tikapuille tai reväyttämättä niskaansa.
-On urheilullinen, treenattu ja pitää painonsa kurissa viettämättä kuitenkaan kaikkea vapaa-aikaansa salilla, vaan kipaisee siellä nopeasti kiiruhtaakseen kotiin treenattuna ja trimmattuna viettämään mukavaa yhteistä aikaa perheen kanssa.
-On hyvä kuski, eikä menetä malttiaan keskellä ruuhkaisinta liikenneympyrää, vaan hillitsee ylimääräiset testosteronipuuskat sivistyneesti. Ja vaikka vieressä melkein kylkeen ajanut autoilija nousisikin uhkaavasti ulos Alfastaan yllyttääkseen maskuliiniseen liikennesääntöjen selvittämiseen keskellä kiireisintä iltapäivää, mies hoitaisi aina tilanteen hillitysti ja ihailtavan karismaattisesti yltymättä taisteluun.
-Omistautuu lapsille ja vaimolle, on korkeasti koulutettu ja rakastava, menestyy hienosti työssään viettämättä kuitenkaan koko vuorokautta tai vuotta toimistolla, vaan muistaa myös kotiosoitteensa ilman,että vaimon täytyy muistuttaa siitä tekstiviestillä.
-Nauttii vaimon tekemästä ruoasta. Vaikka ruoka joskus vähän kärähtäisikin.. Eikä yritä vallata keittiötä kesken vaimon luomisvimman.
-Tykkää katsella Desperate housewivesia ja Greyn anatomiaa valittamatta ihmissuhdesotkujen monimutkaisuutta tai älyttömyyttä.
-Ei omi televisio-ohjelmia joka ilta ja silittää enemmän vaimoa kuin kaukosäädintä.
-On mies, josta vaimon ystävät pitävät ja joista mies pitää.
-Kannustaa vaimoa viettämään myös tyttöjen iltoja ystävien kanssa.
-Nauraa ja vitsailee. Naurahtaa rakastavan hyväksyvästi ainakin kerran myös vaimon kuivalle vitsille, jota vaimo nauraa lattialla kippurassa niin,että mahaan sattuu.
-Rakastaa löhöilyä sängyssä viikonloppuisin koko perheen mellastaessa ympärillä iloisesti, mutta keittää mielellään myös vaimolleen kahvit ja tuo ne sänkyyn ilahduttaakseen vaimoa tuoreen kahvin aromilla. Hoitaa perheen, koirat ja työn antaen vaimon nauttia letkeästä lepohetkestä keskeytyksettä enemmän kuin 10 minuuttia.
-On sinut itsensä kanssa.
-Nauttii ruoanlaitosta ja kotiruoasta ja kokkaa mielellään vaimon lempiaterioita.

Täytyy myöntää, monet näistä kohdista mies täyttääkin, eikä historialliseksi jäänyt veljesillallinenkaan ole sen koommin koskaan toistunut.

Loppukevennyksenä kuva eräästä ihanasta pienestä miehestä.
Koosteen viimeisimmäksi kohdaksi lisäisin vielä,että:
-Ihannemiehellä pitää olla usein myös punakeltainen kottikärry päässä.

Have a nice evening!

Ystäväkapula

2010-11-04T21:23:00.003+01:00

Sain Heljältä ja Ylvalta haasteen, jossa tarjotaan mahdollisuus kurkata pintaa syvemmälle aina lapsuuteen asti.

1.Mitä vastasit pienenä kysymykseen « Mikä sinusta tulee isona?
En muista, mitä olen vastannut siihen kysymykseen, mutta muistan, että halusin aina joko prinsessaksi ja myöhemmin ymmärrettyäni, että prinsessa ei suinkaan ole ammatti, halusin intohimoisesti toimittajaksi. Jos olisin nyt pieni ja saisin miettiä asiaa uudelleen, vastoin kaikkia todennäköisyyksiä (ja reaalisia mahdollisuuksia) haluaisin varmasti kokiksi. Ihan niin kuin chef Ramsay.

2. Mitkä olivat sarjakuvien/piirrettyjen lemppareitasi?
Aku Ankka. Olin myös täydellisesti Tao Taon ja Maija Mehiläisen lumoissa ja usein edelleen muistelen sitä surullista piirrettyä, Jakia ja Nukaa..

3. Lempileikkejäsi?
Suosituimmat leikit olivat ehdottomasti kirkonrotta ja kymmenen tikkua laudalla. Lisäksi pidin kovasti yksinleikeistä.. Isoisäni leikitti aina kivoilla leikeillä, joita muistelen edelleen haikeana.

5. Mistä urheilusta pidit/harrastit?
Olen aina ollut hyvin urheilullinen ja koettanut kaikkea mahdollista. Suosikkilajit olivat kuitenkin tennis ja ratsastus. Olin notkea hyppäämään sekä pituutta että korkeutta ja pidin luistelusta.

6. Ensimmäinen musiikki-idolisi ?
Pianotunneilla harjoiteltiin Mozartia ja mutta varsinainen huuma tuli Dingoon. Pakkohan sitä oli hoilottaa pöydällä seisten kitarisat tulessa Autiotaloa.

4. Parhaat synttärisi ja miksi?
Olen saanut kerran syntymäpäiväjuhlat, jotka ystäväni järjestivät yllätyksenä. Siinä oli jotakin aivan unohtumattoman liikuttavaa. Paras syntymäpäivä ikinä.

7. Paras joululahjasi/ muu lahja, jonka olet saanut?
Tunnustan, olen auttamattomasti harakka. Siksi lapsuudessa äidiltä tuliaisina saadut strassikorvakorut ovat elämäni paras lahja. Tietysti miehen piilottamat dimat joulukuuseen jokunen vuosi sitten olivat aivan odottamaton yllätys. En kuitenkaan enää kaipaa koruja lahjaksi, olen jo saanut elämäni korut, joita vaalin (paitsi niitä strasseja, jotka hävisivät maailman pölyihin) lämmöllä.

8. Mitä olisit halunnut elämässäsi tehdä, jota et vielä ole tehnyt?
Hyvä kysymys! Haluaisin... onpas noloa. En tiedä, mitä haluaisin. Muutama päivä sitten mietin haluavani ostaa auton, jotta voisin viedä pojan tarhaan ja hakea sieltä juoksematta hammasta purren ja kirosanoja pidätellen kahta kilometriä molempiin suuntiin kaatosateessa.Olisin halunnut juontaa myös tv-sarjan. Sellaisen itseironisen humoristisen...

Haaste pitäisi antajansa toivomuksesta linkittää niille kymmenelle, joiden toivoo ystäväviestiä jatkavan. Moni on jo saanut haasteen, mutta lähettäisin sen mielelläni eteenpäin Italiansalaatille, Elviralle, Fifille ja Pupucelle. Go girls!

bonuksena pohjalla kuva lapsuudesta. Ei siitä tullut sitten prinsessaa eikä chef Ramsayta...

Siitä tuli...
Karkki.

Simply poison

2010-11-02T10:51:00.004+01:00

Mikä on se tuoksu, joka kääntää päät?

Olen sivunnut aihetta joskus aikaisemminkin...

Muistan elävästi sen päivän, kun laskeuduin ensimmäisen kerran Italiaan. Se tuoksu. Voimakas, väkevä, ehkä mausteinenkin. Samassa mielikuviini tulvahtivat etikka ja oliivi. Kostean ilmaston, maaperän ja materiaalien kirpakka koktail. Ensimmäisenä aistin Italian tuoksun, sen saman läpitunkevan ja makeahkon tuulahduksen, joka tulvahtaa kerta toisensa jälkeen edelleen myös italialaisista kodeista. Tuoksu on niin ainutlaatuinen.

(En myöskään unohda sitä samaista hohtavan kuumaa kesäpäivää, kun kömmin lentokoneesta suoraan kenttäbussiin. Eltaantuneen hien hurmos oli järisyttävä. Niin kuin usein suljetuissa paikoissa kesällä.Tuoksuja tuoksujen maailmassa.)

Täysin vailla minkäänlaista tieteellistä pohjaa, ainoastaan varhain aamulla keittiössä espressoa hörppiessäni muodostetun teoriani mukaan Italia tuoksuu voimakkaalta. Sen on oltava.. Välimeren kosteus, joka sitoo itseensä vahvemmin tuoksuja. Italiaan saapuessani maan aromit sekoittuvat hiljalleen suomalaiseen raikkauteen, joka viipyy ihollani vielä hetken, kunnes hälvenee lopullisesti jonnekin välimerelliseen tulvahdukseen.

Suomi tuoksuu toisenlaiselta. Ilmassa väreilee väljempi ja avarampi jokseenkin metsäinen, raikas ja viileä tulvahdus. Puhtaus. Omassa tuoksumaailmassani Suomi ei ole ollenkaan niin mausteinen. Suomen tuoksusta ei voi erehtyä, sitä samaista raikkauden tuntua en ole aistinut vielä missään muualla.

Muistan elävästi myös ensimmäisen hajuveteni lapsuudesta. Olen aina huumaantunut tuoksuista ja sinä jouluna kauan kauan sitten, jolloin avasin suosikkinukkeni lahjapakkauksessa mukana tulleen hajuveden tajusin jotakin olennaista elämästäni ja elämäni hajuista.
Rakastan niitä.
Rakastan hajuvesiä.

Sukelsin onnesta sekaisin uuteen tuoksuuni ja samaan kylpyyn pulahti lennosta myös lempinalleni.

Kun omat suosikkituoksuni häviävät markkinoilta kuin puhahdus saharaan, on aika miettiä vakavasti seuraavaa askelta. Nuuhkin kevyesti ihoani. Se tuoksuu jo luonnostaankin jotenkin... myskiltä. Olen siis myskiin taipuvainen. Pidän raikkaudesta, mutta tummassa olemuksessani on jotakin hieman vahvempaa.

Valkoinen myski kuuluu kyltymättömästi vakiohajusteisiini.
Eräänä iltana pengon pientä hajuvesivarastoani ja kaivan esiin unohdetun lempituoksuni vain muutaman vuoden takaa. Sehän on..
Puhdasta myrkkyä.
Pullo on kuin Eevan omena. Tuoksu hyvin hedelmäinen ja myskinen.

Koska en toivoisi tyrmääväni koko Lombardiaa myrkylläni suihkautan vain ripauksen iholleni. Pisaran polvitaipeeseen ja toisen kyynärtaipeeseen. Ei sen enempää. Tuoksu on niin voimakas, ettei siinä tarvitse kylpeä. (Koko Pohjois-Italian ei tarvitse tietää, että hinterlandissa on nyt ruiskutettu poisonia, enkä haluaisi aiheuttaa koko korttelille migreeniä.) Hedelmäinen aromi leviää hiljalleen ympärilleni jyräämättä alleen kuitenkaan kaikkea lähelläni liikkuvaa. Enhän sentään toivoisi toimivani kävelevänä kasvitieteellisenä puutarhana tai sen hyttysmyrkkynä. Mutta pidän siitä.
Uusi vanha lempituoksuni.

Tiedän kulkevani vastavirtaan, sillä en tunne juuri muita, jotka ovat aivan näin huumaantuneet tästä myrkystä. Sen edeltäjätkin muistetaan 80-luvun ominaistuoksuina, joita on edelleen vaikea unohtaa. Tämä päivitetty versio myrkystä kuitenkin..

Saa hykertämään onnesta.
Ihan niin kuin se ensimmäinen tuoksu lapsuudesta.
Pure poison.
I love it!

Top note: Calabrian bergamot
Heart note: Orange flower
Base note: White musk

Miltä teidän maailmanne tuoksuu? Ja mikä on ehdoton ei?

(Ja päivän bonuksena: Miksi Laura Biagiotti ei valmista enää Sotto Vocea ja miksi Armani on vetänyt markkinoilta koko tuotannon Acqua di Gio´sta? Jopa ne myymättä jääneet pullot..?)

Pala Italiaa(ni)

2010-11-01T12:34:00.006+01:00

Italiassa on (ainakin) kaksi asiaa, jotka saavat temperamentin kiehumaan kuin kesäperuna kuumassa kattilassa. Jalkapallo ja politiikka. Koska emme ole kovin fanaattisia ensimmäisen suhteen ja on suunnilleen aivan sama, kuka pelaa milloin missäkin, millä kiinnityksellä ja tavalla, jälkimmäinen herättääkin jo tunteita desibelit vinkuen.

Lauantaina vietimme iloisen illan rakkaan ystäväpariskunnan ja heidän suloisen pienen tyttärensä kanssa. Pojat naukkailivat lasin grappaa ja me tytöt siemailimme lasilliset punaviiniä. Sivusilmällä vilkuilimme kelloa.
Jokaisen mielessä ainoastaan yksi ajatus; on vain ajan kysymys, koska joku meistä painaisi oikeaa nappia ja pommi räjähtää.

Politiikka, tuo ystäväiltojemme tikittävä aikapommi.

Ilmassa kipinöi ja värisee kuin sähkölinja kulkisi hiipien olohuoneemme yllä. Vain yksi sana ja kaaos olisi valmis kuohumaan. Kukaan ei uskalla avata pandoran lipasta. Nautiskellaan ensin vähän herkkuja ja sitten. Kun mahat ovat täynnä, suu makeana ja makunystyrät suloisessa kohmeessa suklaasta...
...Tuleehan se sieltä. Yksi sana. Painokkaasti ja harkiten.
P-o-l-i-t-i-c-a.
Ah, lipas on auki ja peto pellolla.
Napin painalluksesta alkaa kuusi tuntia kestävä kiihkeä väittely Italian politiikasta.

Kaikki puhuvat päällekäin.
Kädet heiluvat.
Jalat taputtavat.
Silmät pyörivät.
Päät nykivät.
Lapset viuhuvat.
Lopulta kaikki seisovat olohuoneen pienen pöydän ympärillä ja ripittävät toisiaan poliittisista tosiasioista ja maan surkeaakin surkeammasta tilasta. Ilmassa räiskyy ja olohuone on tulessa. Välillä vaihdellaan vaippoja, kiepautetaan koiria sateen alla ja vaihdetaan puheenaihetta, mutta koska temperamenttiin ei kuulu luovuttaa, hiillos syttyy uudelleen tuleen.

Loputonta huitomista ja vouhotusta. Oikealta vasemmalle.
Tunnit kuluvat ja poskilihakset venyvät.

...ja vain jotta kuuden tunnin kiihkeän väittelyn ja hervottoman huitomisen jälkeen hoksaisimme olevammekin aivan samaa mieltä.

Ah, Italia.

After all, life wins

2010-10-28T15:05:00.001+02:00

Lämpötilat nousee.

Pankkia on muistettu. 

Aurinko paistaa.

Kupliva kylpy ja viini odottavat iltaa. 

Mutta mikä parasta...
Päässä kasvaa selvä, paksu, karhea, tuuhea sänki!

Hymyilyttää.

Live wins and so will I.

Joskus lasi punaviiniä on vaan paikallaan.

Piove, senti come piove...

2010-10-25T14:45:00.004+02:00

Sataa, sataa ropisee... 

Kun ajattelee, että yllätyksiä on tipahtanut taivaalta jo aivan tarpeeksi, jokin maaginen kohtalonoikku järjestääkin asiat hinterlandissa niin, että eteen ilmaantuu varmasti jotakin. Odottamatonta.
Entistä haastavampaa.

Kun eräänä harmaana viikonlopun päivänä eräs satunnainen tyttö vie koiriaan ulos sateen rummuttaessa untuvaisen takin huppuun tapahtuu jotakin. Käsittämätöntä. Palatessani kotiin koirareissulta huomaan vieraan miehen kaasumittarimme kyljessä. Kuuluu pientä rapinaa,räpinää ja sihinää. Samassa mies iskee luukun kiinni. Jään hämmästyneenä seuraamaan miehen toimia. Olen aivan sanaton.

Mies sulki kaasumme. Lopullisesti. Tuosta noin vain. Ei ruoanlaittomahdollisuutta, lämmitystä tai lämmintä vettä. Ei mitään. Kaikki peruselintoimintomme riippuvat kaasusta.

Soitan miehelle ja kerron, mitä on tapahtunut ja alamme selvittää asiaa. Kuulemme, että kirjattuina kirjeinä saapuneet laskut ovat menneet jonnekin aivan muualle kuin minne pitäisi, mutta joku ne on siellä jossakin myös vastaanottanut lähettämättä kuitenkaan edelleen meille asti. Lisäksi laskumme menevät suoraveloitukseen pankissa ja pankinjohtaja, ihana-Giorgio onkin sanonut maksaneensa kaasulaskumme. Jottemme jäisi kylmyyteen ilman kodin lämmitystä tai lämmintä vettä. Ihana-Giorgio unohti vain kertoa meille ihan pienen yksityiskohdan- ettei ollutkaan maksanut kaasulaskuja. Kaiken muun kyllä. Mutta ei kaasua. Kaasulaitoskin toteaa lähettäneensä jonkinlaisen kirjeen sinne jonnekin viime keväänä, mutta se siitä. Sekään ei ole tullut meille. Laillisesti kaasulaitoksen ei tarvitse soittaa maksamattomista laskuista puhelimitse tai muutenkaan ilmoitella erityisemmin. Riittää, kun jokin kirje on saapunut joskus jonnekin. Jota me emme ole vastaanottaneet. Jokin ei täsmää. Kaasutamme kaasulaitokseen ja kysymme voisimmeko maksaa laskun edes osissa, sillä nykyään kaikessa on mahdollisuus osamaksuun. Kylmä suihku kirjaimellisestikaan ei lämmitä ketään perheemme jäsenistä varsinkin, kun emme osanneet lainkaan odottaa vastaavaa rättiä päin kasvoja. Luotimme pankkiin.

-Ei. Joko kaikki tai ei mitään. Jos haluatte kaasua, maksakaa laskunne. Seuraava! Kaasulaitoksen palvelija kirkuu kovaan ääneen tiskillä. Kaikki vuoroaan odottavat ja tiskillä palveltavina olevat kääntyvät katsomaan.

Katsomme miehen kanssa hämmästyneinä toisiamme. 3000:n euron kaasulasku kädessä. Talo jääkylmänä ja 3v jaloissa.
Entä nyt?
Kaikki varamme ovat menneet talosta aiheutuneen oikeudenkäynnin ja rakentamisen viimeistelyn kustannuksiin, lunastukseen menneen auton jälkeisiin kustannuksiin, työpaikan menettämiseen ja asuntolainojen lyhentämiseen, joista olemme jääneet jälkeen jokusen kuukauden. Pankki antaa häätövaroituksesta varoituksen.

"Jos ette maksa tätä summaa tänä ja tänä hetkenä.... talonne on..." En pysty lukemaan enempää. Ymmärrän. Tiedän pelin hengen.

Katson miestä myrtyneenä ja totean.
-Opiskeluni taitavat sitten olla ohi.
-Niin taitavat.

Ei auta kuin pitää kustannukset mahdollisimman alhaalla ja ottaa vastaan ensimmäinen työ, mikä tahansa. Tietokone käy kuumana cv:n lähettämisestä ja odotan vastauksia.
Mies toivoo saavansa täyden rauhan työnteolle. Minkään ei tulisi häiritä työntekoa, sillä vain työn tulokset voivat nostaa meidät aallon pohjasta. Suon työrauhan mielelläni.
Autan kaikin tavoin ja yritän olla tukena.
Teen mitä tahansa, jotta puhallamme yhteen hiileen ja onnistumme.

Mutta siitäkin huolimatta.
Siihen perusoptimistiseen tyyliini voin vain todeta;

Kyllä me tästäkin vielä selvitään.

Mies rutistaa katastrofin keskellä vaimoaan ja katsoo tätä syvälle silmiin.
-Rakastatsä mua vielä? Mi ami ancora?
-Tietysti. Nyt ehkä enemmän kuin koskaan...
Più che mai.

En perhana anna periksi.

Nuku rölli, nuku!

2010-10-22T11:24:00.004+02:00

”Näytät aivan siltä kuin sinusta roikkuisi löysä lanka, jota vetämällä aina toisinaan sinuun saa virtaa.” Mies sanoo katsahtaen apaattista vaimoaan kuin väpättävää lastenlelua.

Ärtynyt, turtunut, alakuloinen, otsa kurtussa, kuvottaa, päässä jyskyttää, jalat puutuu, karvat katoaa. Ja sitten väliin pienet itkupotkuraivarit. Ja taas olo palautuu- omaksi apaattiseksi itsekseen. Elämä tuntuu yhdeltä valtavalta... vuoristorataa pitkin kömpivältä hormonilta. Mies karkaa kaulimen alta turvaan. Kunnes.

Eräänä iltana suoni päässä alkaa tanssahdella tarantellaa siihen rytmiin,että luulen sen poksahtavan niille sijoilleen. Valo tunkee raketin voimalla silmien läpi ja tunnen pienen katujyrän polkevan ylitseni. Sydämessä muljahtaa. Onko se nyt sitten niin kuin tässä? Tähän suoneenko se lyhyt, hormonien musertama tieni nyt sitten päättyykin? Kuin joku olisi viiltänyt teroitetulla veitsellä suonen läpi päässäni.

Samassa välähtää.
Pillerit!
Ne pahuksen e-pillerit.

Se on sitten siinä. Roskakori heilahtaa ja nappulat lentävät vinkuen sisään. Ciao, ciao känkkäränkkä. Olen jo monella taukoviikolla havainnut selkeän muutoksen olotilassa. Ei pääkipua, kuvotusta, ärtyneisyyttä, turtuneisuutta tai karvojen mystistä katoamista. Hiuksetkaan eivät lähteneet taukoviikolla. Kuin hirmuinen karvaton rölli olisi nukahtanut viikoksi jonnekin vuoristoratansa syvyyksiin ja entinen iloinen ja aktiivinen tyttö olisi vihdoin räpsytellyt unisia silmiään. Olo on loistava. Meraviglioso. Mutta eihän sen niin pitäisi mennä. Vai pitäisikö? Että mamma on ihastuttava oma itsensä vain kerran kuussa. Sehän tekisi... ihmisestä mukavan vain 12 kertaa vuodessa!

Nyt pillerit ovat poissa ja olo on mitä mainioin. Tunnen olevani jälleen oma nauravainen itseni ja elämä maistuu haasteistakin huolimatta mukavalle. Ikävät asiat tuntuvat tietysti kurjille, mutta eivät enää musertaville. Minähän jopa... pidän itsestäni! Eilen nauroin pitkästä aikaa ystävän hassuttelulle koko pienen sydämeni kyllyydestä. Ja havahduin. Siihen paikkaan. Olenko se todella minä, joka nauran? Ihan vilpittömästi, onnellisesti nauran?

I like it!
Mieskin näyttää jälleen ihan.. varteenotettavalta.
Kun katsoo vähän sivusta ehkä jopa komealta.

Olen kokeillut muutamia eri merkkejä (meliane, harmonet, securgin = mercilon) ja vaikka hormonit sopivat monelle, toimiessaan hyvin ne voivat hienosti täydentää elämää sekä toimia suurena apuna erinäisiin haasteisiin, huomaan kuitenkin niiden tekevän itselleni lopulta hieman enemmän vahinkoa kuin iloa. Voi olla, että etsin myöhemmin toisenlaisen hormonivaihtoehdon, laastareitakin monet suosittelevat. Mutta nyt haluan vain nauttia tästä.

Omasta itsestäni. Ja elämästä.

Karkki. Niinä hyvinä päivinä -ennen.

Kokemuksia hormoneista, ladies?

Krooninen höpöttelyoireyhtymä.

2010-10-04T11:02:00.002+02:00

Ah, miten antoisia voivat ollakaan ne viikonloput. Mies matkalla ja kotona pitkään jatkunut lasaretti täydessä kaaoksessaan.

Seurana lukematon määrä unettomia öitä 3v. kuumeisen korvapotilaan kanssa, kaksi kappaletta oksentelevia koiria, yksi kappale lattialle kipeältä pojalta vahingossa karannutta pissiä, yksi kappale pojalta samalle kohdalle päässyttä oksennusta, yksi kappale miehen kauluspaidoista, kalsareista ja lelukatastrofista siivottavia koteja, neljä kappaletta keskenään riiteleviä naapureita, yksi kappale kiukuttelevia anoppeja ja yksi kappale viattomia puheluita. Perusmamman täydellistä luksusta. Vähän kuin viiden tähden Hiltonissa.

Ja kirsikkana kakussa yksi kappale ihastuttavan vilkkaita poikia.
Korvia polttelevasta kuumeesta huolimatta.

Täällä on kärsitty paitsi korvatulehduksesta ja flunssasta, myös kroonisesta höpöttelyoireyhtymästä. K.H.O. Oireyhtymän perusmerkki on loppumaton puhetulva. Non-stop- selitys maailman ihmeellisimmistä ilmiöistä ja asiantuntevat luennot asiasta kuin asiasta. Tauotta. Oireyhtymä on epäilemättä perinnöllinen, sillä oireyhtymää potevia löytyy perheestä selkeästi kaksi; mitä isä edellä, sitä poika perässä. Ei ole aikaa,eikä paikkaa, jossa hiljaisuus pääsisi yllättämään. Edes unessa.

......

On perjantai. Aamu on kirinyt jo pitkälle päivään. Ulkona sataa kaatamalla. Hauvat tanssahtelevat levottomasti. Pikkuisen vihjaavat ja vinkkaavat komentavia haukahduksia hallituksen johdolle. Hädälle olisi päästävä. Ja äkkiä. Vain pieni kuumepotilas estää lenkille lähdön ja olen yksin, aivan yksin.

Pähkäilen puoliääneen pojalle eri toimintamahdollisuuksia. Lopulta asettelen sanomalehtiä ympäri kylpyhuonetta ja terassia. Odottelen, vihjailen ja ohjailen koiria kannustavasti tekemään hätänsä kerrankin luvalla kodin ympäristöön. Mutta ei. Koirat kyllä yllättävät, mutta oksentamalla keskelle mattoa. Poika on kovasti kipeä, eikä uloslähtö tule kyseeseen. Sade vain yltyy. Oksennuksia kuuratessani matosta, mietin kuumeisesti, miten toimisin koirien kanssa. Haron harvenevaa tupeeraustani ja pohdin. Mitä tehdä? Koirat eivät tee hätäänsä sisälle. Kukaan ei vastaa puhelimeen.En löydä ketään avukseni.

-Istuthan tässä nätisti, istuthan? Koska äiti pissittää koirat tosi nopeasti tuossa portin pielessä,ettei niiden rakko halkea. Ulkona sataa kaatamalla, etkä voi tulla tuohon pihalle, mutta tässä ei mene kuin kaksi sekuntia. Juoksen heti portaat takaisin ylös, ok? Olethan kiltisti? Istu tässä sohvalla ihan kiltisti ja katsele Mikkiä.

Koirat tekevät Guinnesin ennätyksellä hätänsä kotiportin eteen ja juoksemme kahden metrin matkan takaisin ylös. Vastassa poika ojentaa puhelinta äidille.

”Äiti, täällä on nainen, joka haluaa jutella.”

Koirien salamannopealla helpotusreissulla poika oli kerennyt soittaa hätäkeskukseen ja samassa ehtinyt aloittaa myös iloisen rempseän, mutta asiantuntevan juttelun erinäisistä traktoreista hätäkeskuksen palvelijalle. Onneksi puhelu oli kestänyt vain muutaman sekunnin kun saavuin jo ovesta sisään. Juuri kun sain puhelimen käteeni kertoakseni ihmettelevälle hätäkeskukselle, että poika on pirauttanut vahingossa kroonisessa keskusteluntarpeessaan väärään paikkaan, akku loppuu.

Ja taas jutellaan.

-Rakas, ymmärrätkö, että hätäkeskus on paikka, jonne soitetaan kun on aivan oikea hätä? Että tädeillä ei ole aikaa jutella traktoreista, vaan siellä on ihan oikea paloautokiire.Niin kuin sellainen, joka saa sireenit ulvomaan. Sinne pitää soittaa vain silloin, kun on ihan oikea hätä ja pipi.

-Si. Certo. Ymmärrän. Poika selittää. Ja jatkaa innostunutta keskusteluaan. Edelleen niistä traktoreista. Kun hyvin alkanut keskustelu niin tylysti keskeytettiin, eikä jutun juoni kerennyt ollenkaan selviämään. Että ne traktorit ovat kerrankin hienossa rivissä tuossa lattialla. Ja että oikeasti traktori on ihan eri asia kuin kaivuri. Ne vain voivat olla samanvärisiä.

Niin. Ne traktorit. Meidän perheen himo.Nyt sen melkein tietää milanolainen hätäkeskuskin.

Viikonlopun alun yh-periodi päättyikin lopulta ei carabinieerien, ambulanssien tai paloautojen tilaukseen, mutta ensiapuun kuitenkin. Seuraavana päivänä pojalle nousi hälyttävän korkea kuume kuumelääkkeestä huolimatta, enkä saanut lastenlääkäriämme kiinni, että kaappasin itkuisen potilaan kainaloon ja juoksin autooni. Isikin tuli samalla ovenavauksella työmatkaltaan kotiin ja pääsimme suoraan vaihtamaan kuulumisiamme pediatrian ensiavun leikkipaikalle. Siinä legoja kootessamme vaihdoimme viikonlopun kuulumiset korkealentoiseen tahtiin.

Onko uutta? Mitä olette tehneet?
Ei uutta.
Kaikki hyvin? Olet jotenkin vähäsanainen.
Joo.
Onko poika ollut kovastikin kipeä? Onko kaikki sujunut ihan hyvin?
On.
Näytät vähän väsyneeltä. Oletko nukkunut? Oletteko viettäneet mukavan viikonlopun? Kuule, meillä oli mahtava suomalainen sauna hotellissa, matka meni ihan hyvin ja huone oli niin pieni,etten mahtunut seisomaan siellä...

Miehen puhetulva jatkuu loputtomiin. Vanha tuttu K.H.O. Hieraisen polviin ylettyviä silmäpussejani, nuuhkaisen salaa eltaantuneelta oksennukselta haiskahtavia kainaloitani ja suljen korvani. Vaivun antaumuksella omiin ajatuksiini ja kokoan mielessäni pala palalta väsähtänyttä kroppaa. Unettomat, kipuiset, kuumeiset ja itkuiset yöt, koirat, koti, laskut, maksut, velat, työt, opiskelu, matkustaminen ja kiukutteleva anoppi.. kaikki tuntuvat yhtäkkiä pienoiselta painolastilta hartioilla. Mutta samassa olo on kuitenkin niin raukean onnellinen. Mies on kotona.

Elämäähän se kaikki vain on.
Vähän keskustelevampaa kuin olin ajatellut.
Mutta elämää.

Poikakin voi jälleen ihan hyvin.

Gotta get it out..

2010-09-26T23:25:00.001+02:00

Warning: Luvassa ihan vähän hömppää.

Kyllä se ihan pikkuisen kieltämättä syö naista. Hiustenlähtö. Vielä kaksi viikkoa sitten kaduilla kävellyt tyttö oli aivan erinäköinen kuin perjantaina tarhasta väsyneenä kotiin raahautunut harvahapsinen mamma. Tukkaa lähtee siihen malliin että vahvempiakin alkaa jo hämmentää. (tosin tukkaa oli ennalta ihan kiitettävästi.) Paljasta päänahkaa siellä täällä. En uskalla mennä suihkuun, koska se tietää totaalista katoa. Lasken irronneet hiukseni. Sata. Kaksisataa. Lopetan laskemisen kahteen ja puoleensataan. Otan imurin ja imuroin tyynynikin uudesta pöheiköstään.

Joka aamu.

Katselen pestyjä irronneita haituviani lattialla ja lavuaarin reunoilla. Tuntuu kuin kodin tavaroille olisi kasvanut uusi turkki. Että kaikilla kodinkoneilla, asioilla ja esineillä olisi yllättäen ylimääräistä mustaa paksua haituvaa kuin bonuksena. Villatakki syysviimoja varten. Jopa koirien kupit ovat täynnä kelluvaa karvaa. Olo on kuin kerityllä lampaalla. Tarraudun lavuaarin peittäviin hiuksiin ja pieni yksinäinen kyynel valahtaa kuin varkain silmäkulmasta alas. Jossakin syvällä sydämessä pistää salaa. Nipistää niin kovasti, että kouraisee. Ja samassa olo tuntuu aivan nurinkuriselta. Että kyynelehtiä nyt hiusten tähden, onhan sitä paljon vakavampaakin. Juttelen hiljaa mielessäni. Itsekseni.

Se on aivan totta.
On paljon tärkeämpiäkin asioita kuin hiustenlähtö.
(Jopa perheessämme.)

Mutta silti. Miksi se vain tuntuu niin kurjalta?
Moni on kokenut joskus aivan samanlaisen ilmiön.
On vaikea peitellä päänahkaa joka loistaa harventuneiden hiusten läpi kuin aurinko. Mutta kannan ylpeydellä senkin. Se nyt vain on uusi osa tämän hetken identiteettiäni. Pieni untuvatupsuinen pää. Ja sen säihkyvä pinta.

Mutta pään varressa sentään yleensä ihan iloinen tyttö.

En kuitenkaan voi olla jakamatta myös tätä pientä ja vaatimatonta onnea. Tänä aamuna lavuaarissa oli mielestäni muutama kymmen hius vähemmän.. Ehkä toivoa on sittenkin! Tarkkailemme miehen kanssa ympäri kotia vellovaa hiusmerta. Analysoimme ja pohdimme. Kärsivällisesti päivästä toiseen mies tutkii tilannetta loistavan lampun alla päänahkani tiukasti käsien välissä.

-Tunnetko jotakin? Senti? Onko siellä mitään? Onko?
-On siellä. Kyllä siellä on! Pientä haituvaa, vähän kuin vauvan päässä.

Ja sitten mietimme yhdessä sopivia malleja haituvaiseen päähän. Vaimolle. Valittamatta mies jaksaa ymmärtää ja tukea. Tietää, että nyt on menossa tiukka paikka. Jaksaa sinnikkäästi edelleen kannustaa.

-Amore, sei bella anche calva. Kaljunakin kelpaa.
-Grazie.

Naiseus koostuu niin monesta asiasta. Olin aivan yllättynyt kuinka tärkeä osa hiukset voivat olla sitä. Naiseutta. Ja miten niiden putoaminen kolahtaa, juuri siihen samaan. Naiseuteen.
Vaikka eihän se luonnetta perusteissaan muuta, samoilla eväillä mennään kuin ennenkin.

Kun pehkoon on jälleen turvallista koskea, kerään ihan pikkuisen rohkeutta ja teen jotakin tällaista.

What do you think?
Onko lyhyempi leikkaus parempi vai pidättekö enemmän klassisen pitkistä hiuksista?

(Hiustenlähdöstä)
(luin myös,että jonkinlaisen sairastumisen jälkeen voi tapahtua tällainen kato.. Ehkä kesällä rajusti puhjenneella astmalla voisi olla vaikutusta.)

Dry as dust

2010-09-21T18:19:00.002+02:00

Kuljin aamulla koirien kanssa (hölkkäsin jälleen perinteisesti hengästyneenä karanneiden koirien perässä kiljuen, viheltäen ja kompastellen) tuossa läheisellä pellolla ja katselin hieman kuivunutta maastoa.

Edessäni taipuva puu oli aivan korppu ja muutakin oksan tynkää oli kipristynyt siihen tien varrelle. Lopulta annoin koirien juosta karkuun peltotietä pitkin sydämensä kyllyydestä ja keskityin hartaan filosofisesti, vailla mitään tieteellistä perustetta miettimään sanaa kuiva. Ympäriltäni löytyy paljon kaikkea kuivaa. Kun ei tässä nyt oikein muutakaan ihmeellistä ole kerrottavana, voisin luetella kaikkea kuivaa, mitä olenkaan ympäriltäni havainnut.

-Opiskelut jatkuvat, minkä vuoksi arki on nykyään jokseenkin kuivaa. Ei ihmeellisiä yllätyksiä tai mullistavia sattumia. Opiskelua, lukua, pieniä opettajan sijaisuuksia, matkustamista ja arjen palasten yhteensovittamista. Sitä mamman perussettiä, arkitetristä parhaimmillaan.
-Pidän kuivasta viinistä. Mutta makeakin käy. Olen kuitenkin kuivan ystävä. Pieni lasillinen kuivaa viiniä toisinaan tekee ihmeitä illalliseen. Ja iltaan.
-Huumorinikin on kuivaa. Kuivassa arjessa jututkin kuivuvat kasaan. Eivät auta letkut, kannut eikä sateet. Huumoripeltoni käpristyy kasaan kuin vanha heinä.
-Mutta huumorinikaan ei ole yhtä kuiva kuin aamulla treffaamani allergialääkäri. Tiesiköhän se, että sanakirjassa on myös hymylle oma selityksensä?
-Sisustukseni on jokseenkin kuivahtanut. Ja aivan erityisesti kuivahtamaan ovat päässeet kaikki kaksi viherkasviani kodin erinäisissä nurkissa. Kohtaloonsa unohdetut kukkaset, ja myyjä vielä vannotti,etten kuivattaisi näitäkin oksia kasaan. Certo. Of course. Kun floristin peukalo puuttuu, floristin peukalo puuttuu. -Mutta yritän sinnikkäästi elvyttää niitä. Juttelen, silittelen, pyyhin pölyjä.Yritän kaikkeni,että vehreys pääsisi jälleen kukoistamaan. Isoisäni esimerkkiä seuraten olen kokeillut jopa kahvia, jos se olisi vahingossa säväyttänyt kukat hereille, mutta turhaan. Ei tehoa espressot tähän flooraan. En keksi mitä muutakaan tarjota.. Coca colaa?
-Leipäkin pääsi kuivumaan pöydällä. Italiassa ei kannata pitää leipää kovin kauan seisomassa pöydällä. Mutta ehkä se ei ole niin kannattavaa muuallakaan..
-Tilini on aika kuiva. Siihenkään ei näy pikaista kohennusta, ellei satu jokin pieni ihme, kuten lottovoitto.
-Rakastan politiikkaa, mitä kuivempaa, sen parempaa.
-Kuivat tenttikirjat ovat mielenkiintoisia! Nekin osaksi politiikkaa.
-Viimeiseksi kuivat hiukseni varisevat pitkin lattioita, tyynyjä, putkistoja, peltoja ja mantuja kuin pieni rapiseva, kärvähtänyt tukkasade. Käyttöön on otettu tutut tehokeinot; kananmunat, kalaöljyt, nizoralit, b-vitamiinit, sinkki, rauta ja biotiinit toivottavasti saavat aikaan jotakin.. edes pienen hiustenlähdön hidastumisen. Kurjaa, kun ei uskalla edes koskea hiuksiin menettämättä puoli pehkoa pönttöön. Onneksi se loppuu. Loppuuhan?

… Mutta kaikesta kuivuudesta ja kuivasta teemasta huolimatta mieli on aurinkoinen!

Sehän se tärkeintä.
Että on onnellinen.

Vaikka kuiva.

Aurinkoista tiistaita!

Clock my way, baby

2010-09-13T11:27:00.007+02:00

Warning: pitkä vuodatus kellojen erinäisistä toiminnoista.

Minulla on pieni ongelma. Dilemma. Problema. Kellojen kanssa. Labyrintti, josta ei vain pääse ulos, vaikka kuinka etsisi tietä. Kelloilla on jokin aivan käsittämätön logiikka, enkä lopulta tiedä, missä tikittää, miten tikittää ja mihin aikaan. Tikittää, kun tikittää.
Ajassa kyllä ollaan, mutta vain siellä jossakin, sisäisesti.

Tässä pieni listaus tikittävistä kelloistani.

Keittiön seinäkello. Ihastuttava ostos Ideaparkin sisustusliikkeestä, joka aina välillä jätättää tunnin tai kaksi ja aina välillä kirii eteenpäin henkihieverissä.

Hyvä, etteivät spurtissa kellolta tipahda hikipisarat keittiötasolle. Tai että kello oikeasti laita jalkaansa lenkkarit ja karkaa seinältä kylän kapeille kujille kipittämään.

Puhelimen kello. Mietin aina hiljaa mielessäni, kuinka vaikeaa on siirtää puhelimen kello oikeaan aikaan aikavyöhykkeen vaihtuessa? Vaikka vain tunnilla. Eihän muilla esiinny tällaista hankaluutta pieneen, simppeliin näppäilyyn? Eihän se vaadi kuin ne muutamat sekunnit ja aika on taas oikealla paikallaan. I know! Koska tunnustan, minulle se on hyvin vaikeaa, lähes aivan mahdotonta. Se ei vain onnistu, vaikka puhelinta pitelisi kädessä monta kymmentä kertaa päivässä. Sillä soitetaan, se toimii stressileluna, luotettuna ja tietokoneen jälkeen rakkaimpana välineenä koko maailmassa ja sekin vain siksi,että koneella voi kirjoittaa. Paljon. Ja tästä seuraa se, että kerta toisensa jälkeen herään tuntia aiottua aikaisemmin ja ihmettelen espressojani hörppiessä, kuinka muu maailma vielä laiskasti laskee lampaitaan. Kello neljä aamulla.

Kunnes ymmärrän, että fiksumpi osapuoli touhussa on se edelleen uniaan jatkava maailma, ei se eräs laiskasti puhelintaan näppäilevä suomalaistyttö. En edelleenkään opi. Uskollisena saamattomuudelleni herään seuraavan kerran jälleen neljältä uhoten koko maailman laiskuuden suohon. Turhaan. Ellen vaihda aikavyöhykettä. Tunnilla. Tai odota kesä,- ja talviaikojen vaihteluja. Mutta vielä parempi; opi nyt vihdoinkin vaihtamaan sen ajan oikeaan.

Rannekello. Sekin tekee vähän sitä, mitä mieleen juolahtaa, elämäni kelloille uskolliseen tyyliinsä. Ja ehkä vähän italialaisittainkin.. tullaan sitten kun tullaan, "älähän nyt hyvä rouva hosu". Joskus on pikkuisen lakkoa, toisinaan vähän luonnonkatastrofia, (kuten wc:n pönttöön vahingossa tippuneen kellon ylimääräistä hukuttautumistoimenpidettä) ainakin pidennettyä lounastaukoa ja vähintään yhtä usein ihan vain yleistä laiskojen, kerran hukkuneiden kellojen toiminnallista väsymistä. Ja minä hosun, koska sisäinen kelloni haluaisi olla ajoissa. Olen jo hyväksynyt, että rannekello näyttää toivottavasti ainakin vähän sinne päin. Ja onhan se niin rakas, että mikään muu viritelmä ei ole sitä vielä kyennyt korvaamaan. En vain taida olla valmis.. vielä.

Sisäinen kello. Varsinainen ilo. Ei toimi, ei. En laita sisäistä kelloani aamulla herättämään, koska se nukkuu. (Kenenkään ei kannata turvautua tähän kelloon). Eli luotan puhelimeeni, tunnetuin seurauksin. Sisäinen kelloni on yhtä hämillään maailman menosta kuin lumiukko heinäkuussa Helsingissä. Sisäisellä kellollani on joko akku loppu tai patterit vaihtamatta, enkä tiedä, vielä miten saisin masiinan hyrräämään.. ehkä lahjomalla? Sisäisen kelloni tutkimustyö jatkunee edelleen. Missä liikkeessä ovat sisäisten kellojen käyttöohjeet ja kuinka pääsisin niihin käsiksi? Takuukin tästä kellosta on taatusti ummessa. (Ellei sisäisille kelloille ole jo asennusvaiheessa myönnetty pientä ja joustavaa 30+ takuuta.)

Biologinen kello. Sarjansa kaltainen, ei seuraa aikaa kovin orjallisesti, tikittää siellä taustalla enemmän tai vähemmän kuuluvasti.

Ja nyt se taas tikittää. Eikä voisi yhtään huonompaan aikaan ruveta metelöimään.
Kello paukuttaa eteenpäin ja ajatukset täyttyvät kuin varkain niistä pienen pienistä vaipoista, untuvaisista niskatupsuista ja helistimistä. Jos sellaisen siunauksen vielä saisi..
Elämän suurimman lahjan, jo toisen kerran.

-Kun vain saisin tällä kertaa opinnot päätökseen ennen biologisen kellon täydellistä poksahdusta...
-Ja olisihan se tietysti hyvä olla puolison kanssa ainakin pääsääntöisesti jopa samassa maassa.
..Vielä täytynee hiukan odottaa, mutta siellä jossakin taustalla se tikittää.

Oma pieni kelloni.

Kuva lainattu jostakin päin nettiä.

How´re your clocks doing?

Erään syksyn flunssa

2010-09-07T18:29:00.005+02:00

Sattuu, kiristää, kolottaa, kivistää, venyttää, paukuttaa, kirvelee, puristaa ja niiskututtaa.
Yllättävä blogitauko iski flunssan rynniessä rätinällä sisään ja kun päälle lisää vielä vähän bonuksena allergiaa, astmaa, erinäisiä köhiä, ylimääräistä hajamielisyyttä, korvakipua, kuumetta ja suurenluokan aivastuksia, soppa onkin sitten keitetty.

Rouva ui nyt keitossaan pelastusrengas tiukasti vyötärön ympärillä. Tai ainakin kaupan kaikki nenäliinat. Toisin sanoen, lukemattomat dropit ja tripit on kokeiltu.
Yöt ovat unettomia,eikä päivätkään niin kirkkaina etene.
Ja ihmeitä odotellaan toiveikkaina.

Kohta edessä odottaa tee-se-itse- rhinoplastica, jos vuodolle ei näy loppua..
Mutta todennäköisesti nenä irronnee hötäkässä ihan itsekseenkin.
Ei tuota enää kauan kykene vekslaamaan.

I´ll be back soon!

Karkki

Early bird...

2010-09-02T15:33:00.006+02:00

(Warning: sisältää omituista huumoria, ripauksen sarkasmia ja kerrassaan leikillä kirjoitettua (tarpeellista) purkausta.) 

Rakas Joulupukki(ni).

Ymmärrän, että olen harvinaista varhaisemmassa vaiheessa liikkeellä, mutta early bird.. tiedäthän.

Haluaisin esittää pienen vaatimattoman listan joulua varten, sillä olen yrittänyt olla kiltti, vaikka tiedän, että joulupukin laser-katseellasi olet nähnyt varmasti kaiken. Tunnustan. Olen ollut hormonien vietävissä. Ainakin kerran kuussa. Mutta yritän hyvittää hormonieni tekemät sotkut ja leivon perheelleni paljon kaikkea hyvää, käräyttämättä tuotoksiani. Pidän kodin siistinä ja hymyilen, vaikka toisinaan tekisikin mieli heittää tiskirätti edessä avartuvan pellon toiselle laidalle mies rättiin teipattuna. Siivoan kiltisti erinäiset sotkut, joihin mustelmaiset jalkani kolahtavat, kuten miehen kengät, kansiot ja salkut, jotka jostakin käsittämättömästä syystä jäävät riisuttuina keskelle oviaukkoa, kun mies saapuu kotiin. Ja pysyvät myös siinä aina seuraavaan aamuun, ellen kompastu niihin.

Korjaan miehen käytetyt kauluspaidat tuolin karmeilta, irroitan hylätyt kravatit sohvien sisuksista ja kerään ympäri kotia unohdetut henkarit omille paikoilleen. Siivoan lattialta niin syötävää, juotavaa, puettavaa, leikittävää, maksettavaa, kirjoitettavaa kuin koiralenkillä toimitettavaa ja otan aurinkoisella hymylläni vastaan anopin ystävälliset neuvot raha-asioidemme järjestelystä. Viihdytän mielelläni myös pankkia puhelimessa, jotta voisimme pitää kotimme. Yritän suorittaa kaikki tenttini, vaikka terveys, karma, murphy ja erinäiset sotkut hidastavatkin rattaita. Olen onnistunut välttämään ulosoton ja lupasin ensiavullekin, etten menisi sinne enää astmani vuoksi. Jaan lempeää harmoniaani ajatuksissani erityisesti miehen asiakkaille, jotka laskun eräännyttyä karkaavat ulottumattomiin kuin pieni paukku saharaan.

-Olisi kiva, jos paketistani löytyisi vähän kärsivällisyyttä. Vaikka olenkin iloinen ja aurinkoinen, tiedäthän, niihin heikkoihin vaimo-äiti-tytär-ystävä-miniä- opiskelija- potilas-työntekijä- hetkiin. Koska niitähän tulee kaikille, eikö tulekin?
-Erityisen onnelliseksi tekisi myös pieni paketti miehelle. Rakas joulupukki, saisinko pienen loisteen miehen putkiaivoja valaisemaan, koska mielestäni sieltä on palanut lamppu. Vähintään 60 w. (enemmänkin käy.) Ja aivan erityisesti, jotta mies näkisi viedä tavaransa keskeltä eteistä johonkin turvallisempaan ja vakuutusyhtiöitä vähemmän piinaavaan paikkaan.
-Sitten tarvitsisin vain kaksi autoa ja satunnaisia onnistumisen tunteita. Arjen keskelle. Vaikka todellisuudessa olenkin kaikesta huolimatta ihan onnellinen ja muutenkin letkeän luottavainen.

Ei minulla sitten muuta tänä vuonna. Kiitos, että sain purkaa sydäntäni.

See ya in Christmas!
Ps. Valmistan jouluksi pellillisen erityisen suklaisia keksejä ja lasillisen oikein lämmintä kaakaota, jotta jaksat varmasti koko pitkän matkan.

Tämäkin käy kakkosautoksi niihin perus lääkäri-tarha-kauppareissuihin.

Rakkaudella:
Karkki

Just do it.

2010-08-31T18:22:00.002+02:00

Hinterlandiin on hiipinyt viime päivinä uusi perheen sisäinen turnaus. Monen spurtin turnaus. Nyt sitä painitaan kymmenottelussa, juostaan ennätysmäisen tehokasta sohva-keittiö- viestiä, möyhitään, pöyhitään, pestään, revitään, kuurataan ja taas painitaan. Käynnissä on ihan perus alkusyksyn perinteinen mamma-nenäliina -thriatlon. Vapaapainia kuumeessa pellon laidalla vapaasti vaihtelevien kodin osasten kanssa. Jokainen saa jonossa vuoronsa, yksi kerrallaan.Tatami on näin kuvaannollisesti kovassa käytössä.

Pikkuisen päälle erinäisten vatsatautien jäännösten honteloa hinkkausta täsmällisesti lähes jokaisesta huushollin nurkasta, pikaviestiä pyykkikoneen kanssa (ulossisäänulossisään) ja loppuun pienenä bonuksena kiri päämäärättömältä tuntuvaa kymmenottelua.

Kymmenien ympäriinsä lentävien nenäliinatuppojen kanssa.
Kilpailun idea on: kumpi ehtii ensin, mamma vai nenä?

Perusturnauksen haastavuutta lisää erinäisillä asteilla vielä yksi kappale kitiseviä miehiä ja yksi kappale tavallista hellyydenkipeämpiä poikia. Viimeisin johtaa huimalla etumatkalla sitä ensimmäistä.
(Ja jos nyt ihan kaiken saan tunnustaa, ensimmäinen jätettiin jo alkujaan lähtöviivalle voivottelemaan. Alone. Kun ei nyt pysty tukemaan kaikkien oksentelevien perheenjäsenten lisäksi vielä miehen henkilökohtaista vuosisadan pms:ää.)

Mutta.
Ei niin flunssaa, ettei jotakin iloakin.

Onneksi suurin osa ajasta tulee vietettyä näköalan kannalta kodin ehdottomasti parhaassa huoneessa, kylpyhuoneessa. (ei tosin sen puolesta, mitä siellä sisällä tapahtuu.) Sillä siinä erinäisiä jäännöksiä, illallisia ja iltapaloja kylpyammeessa, lavuaarissa ja lattialla hinkatessani aina välillä katse ajautuu kuin varkain jonnekin kauas.. Unelmoimaan. Jostakin kauniista. Joskus katseet onneksi palkitaankin.

Onhan kylpyhuoneemme aitiopaikka erityisille luonnonilmiöille: aina sateenkaarista tähdenlentoihin.

Eilen illalla joku viereisistä kylistä järjesti juhlat, joista tautinen perhekin sai osansa jälleen omalta aitiopaikaltaan. Tässä korttelissa wc on vain paras paikka nautiskeluun, siellä voi nähdä kaiken kirkkaasti. Ties vaikka sitä pienen shown voimin pääsisi maaliin tässä perheen moniottelussa.Ainakin näytös oli harvinaisen kaunis, pitkä ja palkitseva. Kuin oikea liputus turnauksen päättymiselle. Vähän suurten olympialaisten malliin. Ehkä..

Komea ilotulitus kylpyhuoneessa.

Tennarit jalkaan ja turnaus jatkukoon.
Just do it.

Sunday stories

2010-08-29T21:29:00.009+02:00

Unohdin kertoa yöllisen episodin lisäksi loput kuulumiset, ettei täällä ihan painajaisissa kylvetä. Viime aikoina hinterlandissa on havaittu sellaista perusoptimismia. Hyvää oloa on tulvinut tielle ja muutenkin asiat ovat rullanneet mallikkaammin.

-Mamma, katso miten iso lompakko! (portafoglio)
-Kulta, se on neliapila, quadrifoglio, ei lompakko.
(which is a bit too bad..)

Toisin sanoen täällä kerätään lompakoita. Joka-aamuisella lenkilläni koirien kanssa (koirat karkaavat erisuuntiin ja mamma juoksee kiljahdellen perässä, kompastuen milloin mihinkin risuun ja oksantynkään ) tielleni on osunut kerta toisensa jälkeen vähintään kaksi komeaa neliapilaa. Niin suurta,että törmääminen on mahdotonta jopa silmälaseja laiskahkosti kantavalle likinäköiselle suomalaisrouvalle. Neliapila-kokoelma karttuu. Tai ehkä poika sen aavistaa 3v:n vilpittömällä intuitiolla, kyseessä on sittenkin muhkea lompakko. Me emme vain vielä ole hoksanneet tätä. (Toivossa on hyvä elää.)

Eilen löysin maasta muutama euron parkkeeratessani autoa lapsen turvavöiden kiristämistä varten ja päivän päätteeksi jopa supermarketin kärryissä odotti kolikko valmiina. Lottosin. Onni jäi maahan ja marketin kärryn kolikkoon.

Eräs herttainen rouva pyysi aivan ehdottomasti saada lahjoittaa meille pienen lelun, josta hänen tyttärensä ei pitänytkään. Kiitin hieman hämilläni kauniisti ja olisin toivonut voivani lahjoittaa jotakin yhtä kaunista takaisin.

Lisäksi olen työstämässä pienen pientä lastenkirjaa. Jos ei muuten, niin omiin arkistoihini, muistoksi pojalle. Luovuus puhkesi aivan yhtäkkiä odottamatta kukkaan tässä pienessä painajaismaisessa flunssassani kiehnätessä, perhe lähti päivän maanpakoon mummolaan ja näppäimet alkoivat villisti laulaa. Kirjoitan yksi toisensa jälkeen sellaisia 4-5 sivun lastennovelleja, ja miksei ne sopisi myös aikuisillekin. Ei liian pitkiä, eikä liian lyhyitä. Sellaisia illan satuja. Kukka on lähtenyt versomaan ja kasvattamaan oikeaa niittyä. Toivottavasti vielä monen pienen kimpun verran.

Kirjoittaessani tarinoita putkeen, jalat puutuivat puisella baarijakkaralla siihen malliin, että joko rouvan oli hyvä nousta tai vaihtoehtoisesti jäädä penkkiin asumaan ja nukkumaan. Päätin palauttaa liikuntakyvyn ja sipsutin kipinöiviä, puutuneita jalkojani laahaten kirjahyllyllemme tarkistelemaan omaa satukokoelmaamme. Tehdessäni inventaariota pojan lempitarinoista huomasin, että juuri ne hieman lyhyemmät tarinat ovat 3 v:n keskittymisjanalla ehdotonta suosikkiosastoa. Aina välillä pidetään taukoa ja analysoidaan ison pahan suden persoonaa. On se, iso paha susi.

Samassa heräsi uteliaisuus, minkälaiset sadut elävät teidän illoissanne?

That lazy, funny, sunny sunday.

Tyynyvaras

2010-08-29T12:49:00.008+02:00

Että sitä voikin joskus keskellä yötä olla pihalla. 

Toisinaan herään yöllä ja pelästyn sänkyni vieressä seisovaa hahmoa. Hiukset nousevat pystyyn ja kirkaisen kuin palosireeni. Viime yönä sain seurakseni metrin korkuisen punaista väriä kuultavan läpinäkyvän olennon, joka kurotti tyynylleni kuin vöhniäkseen sen. Ymmärrän, että olen täysin hereillä, eikä näkymä ole todellinen, mutta yöllä sitä nainen vain pelästyy kaikkea tuollaista aivan ylimääräistä sängyn laidalla. (Jo mies kuorsaa siihen malliin, että toisinaan tekisi mieli heittää satakiloinen moottorisaha laidan yli lattialle.) ...Eikä täällä muutenkaan tilalla niin rehvastella.

Rupeaa jopa ihan pikkuisen harmittamaan yllättävä trafiikki pedissä. Heitän hahmoa nenäliinallani, jotta hahmo katoaisi, mutta tämä väistää.

Nousen istumaan ja huokaisen.
En yhtään tiedä, mitä tehdä tämän olennon kanssa.

On se nyt kumma, kun ei saa edes yöllä herätä rauhassa.

Aamulla tapaus jo hieman huvittaa, naurattaakin oma öinen kohelteluni. Edes tasaisesti suriseva moottorisaha ei herää melskeeseen. (Tekisi ihan vähän mieli heittää nenäliinalla sitäkin.)
Homma mietityttää kuitenkin sen verran, että aamun valjettua rupean selvittämään asian oikeaa nimeä, koska kerta ei ollut ensimmäinen. Kaikenlaista sitä on tavattu sängyn laidalla ennenkin kesken unien.

Rouva viettää niin sanotusti vilkkaita öitä, meteliä, liikettä ja muutakin actionia riittää seuraavan päivän tarpeisiin.

Ja löytyyhän sille nimi- vihdoin!

Googlen mukaan kyse on hypnopompisesta hallusinaatiosta.
Heräämisvaiheessa ilman mitään varsinaista syytä viereen saattaa tulla jos jonkinmoista örkkiä ja mörköä, jotka katoavat sitten ajallaan yöhön. Näin myös viime yönä. Sinne se hävisi, oma pieni kummitukseni. Herään vielä myöhemmin tarkistamaan, että huoneesta löytyvät vain ne tarpeelliset perheenjäsenet. Kierrän huoneen ympäri, eikä punakuultavista tyynyvarkaista ole enää jälkeäkään. Muistona visiitistä lattialla repsottaa ainostaan yksinäinen nenäliinamytty.

Vain hiljainen tuhina ja rauhallisesti jatkuva utuinen yö.
Painan pääni jälleen tyynylle ja jatkan uniani.

Käy jo kunnon päälle tämä öinen jumppa.

(kyseessä on ilmeisesti REM- vaiheeseen liittyvä pieni inssidentti.)

Anyone else?

Uunissa. Not.

2010-08-26T20:03:00.006+02:00

Fiatissa on viileää. Lainapakastin.

Lombardiassa aurinko on muistanut laittaa taas uunin päälle. Vielä viimeiset puserrukset ennen syksyä, se kuuluisa muistutus ennen loman loppua: tätä se kesä sitten on. Ja muistanhan minä.Very well. Paahtavaa kuumuutta ei pääse helposti pakoon ja jälleen sitä löytää itsensä viileästä ammeesta seurana vain pojan rakkaat kumiankat. Mielessä on käynyt myös lastenaltaan täyttäminen terassille jääkylmällä vedellä. Pääkin sukeltaa välillä jääkaapin uumeniin. Hengittämään. Mutta kumiankka-kylpykin käy.

Toisin sanoen olo on ikään kuin hyvällä kakulla:
”Paistakaa sitä rouvaa siinä uunin keskitasolla 175 asteessa puoli tuntia, niin johan kypsyy. Äläkä avaa uunin luukkua ennen kuin aika on kulunut umpeen, ettei lässähdä. ” Hammastikulla voi vähän tökkiä, onko se taikina kypsää vai ei.

Ja mies tökkii, pienellä virneellä silmäkulmassa. Onko kypsää? Sei cotta? On, on. Cotta päästä varpaisiin. Mutta nautitaan. Ovathan nämä kesän viimeiset helteet. Ehkä.

Grillaava kuumuuskaan ei tunnu missään silloin, kun rakas ystävä Suomesta poikkeaa koko perheen voimin kylään ohikulkumatkallaan lomalle. Valloittavaa lounasseuraa ja olisin kovin mielelläni viihdyttänyt pitempäänkin. Toivottavasti jo pian.

Päivän teemaa sivuten laitan tähän loppuun lupaamani anopin suklaasalami-reseptin, joka on kuulemma niin helppo, että mies on tehnyt tätä muinoin tarhassakin. Pötköä ei tarvitse laittaa uuniin, joten operaatio hoituu kätevästi myös lämpimämmässä ympäristössä.
Kuten erään pienen kylän eräässä pienessä kodissa tänään.

Salame di cioccolato

150-200 g keksejä (kuivia, kuten marie, digestive)
2 munankeltuaista
4 rkl sokeria
3 rkl tummaa kaakaojauhetta (van houten)
60 g pehmeää, huoneenlämpöistä voita
2 rkl appelsiinimehua. Halutessa mehun voi korvata myös kahvilla, rommilla, maraschinolla tai muulla liköörillä. Ajattelin kokeilla joskus Amaretto di saronnoa.

Murenna keksit pieniksi murusiksi. (itse möyhennän keksit kaulimella.) Vatkaa munankeltuaiset ja 2 rkl sokeria kuohkeaksi, vaaleaksi vaahdoksi. Lisää vaahtoon huoneenlämpöinen voi, jäljelle jäänyt sokeri, kaakao ja mehu tai vaihtoehtoisesti aikuisempaan makuun likööri. Sekoita seos hyvin lusikalla ja lisää taikinaan lopuksi murennetut keksit niin, että seos peittyy tasaisesti kaakaoon.

Kostuta leivinpaperi oliiviöljyllä. Levitä seos leivinpaperille ja kääri tiukaksi rullaksi, ikään kuin makkarapötkyksi.

Laita pötkö jääkaappiin ja odota.

Vinkki: Seokseen voi lisätä makua antamaaan esimerkiksi pähkinöitä, pistaaseja, kuivattuja hedelmiä tai mitä tahansa. Joku on jopa laittanut lusikallisen vaniljasokeria.

The immagination is all yours!

Buon Appetito!

Beautiful blogger

2010-08-24T13:32:00.008+02:00

Tänä aamuna odotti iloinen yllätys. Beautiful Blogger tipahti luukusta ja sai tämän hämyisen lombardialaisaamun ihan säihkymään. Grazie, Johanna!

Sitten olisi kerrottava seitsemän asiaa itsestä.

-Olen aivan mahdoton hulluttelemaan. Niitä pieniä hassutuksia, jotka tuovat elämään sitä pippuria. Tai currya. Ihan mitä maustetta vain. Pieni pelleily pitää naisen notkeana. Ja muutenkin suun sellaisessa... viehättävässä virneessä.

-Rakastan kirjoittamista niin paljon,että voisin istua koneeni äärellä twentyfour-seven. Eli vuorokauden ympäri ja kaikki 365 päivää. Jos ei ole konetta tuherran kynällä ja paperilla. Koko koti onkin täynnä aloittamiani kirjoja, yksittäisillä papereilla. Kirjailijana olen yhtä hyvä kuin peruslaihduttaja, aloitan aina onnistuneesti- joka maanantai.

-Minun pitäisi organisoida pyörremyrskyn lailla kotia, mutta tähän mennessä olen katsonut pätkän piirrettyjä, nyyhkinyt tunnelmallisia valokuvia, pomputellut palloa, lukenut muutaman päivityksen, keittänyt kahvit, syönyt loput namit ja kirjoitan. Hyvää matkaa kohti puhtaampaa kotia. Onhan se harjakin.. tuolla jossakin. Imurin ajatteleminen vaatii jo enemmän ponnistusta. Ja ehkä muutaman päättäväisen askeleen takaviistoon.

-Joskus mieleni tekisi kovasti tehdä päivän asu-postauksia. Mutta olen muuttanut mieleni, koska päivän asu on ollut koko kesän sama. Ikivanhat vaaleansiniset pyjaman housut lökäpöksyinä ja muutenkin luukki viimeistellään huolimattomasti sillä, mitä kaapista löytyy. Usein omalla lempipaidalla. Unohtamatta niitä villasukkia, jotka kiskaisin jalkaan jo elokuun alussa. (Mutta ne ovatkin sävy sävyyn pöksyjen kanssa!) Lupaan panostaa enemmän vaatetukseen syksyn kuluessa.

-On sattunut, että kodin katastrofin ydinkeskuksessa -siinä maanjäristysten ja tatamien värähtelyjen keskipisteessä olen harkinnut ajoittain vakavasti miehen vaihtoa ja pohtinut (pilke silmäkulmassa), minkä tavaratalon katalogista voisin tilata korvikkeen. Sellaisen samanlaisen, vain hieman viimeistellymmän version tuosta ihan hyvästä mallikappaleesta. Mutta sitten alkaa naurattaa. Tunnustan myös, että mies on pohtinut joskus aivan samaa vaimostaan.

-Olen auttamattoman lahjaton matematiikassa. Minulle 1+1 tekee sitten joskus. Mietitään huomenna.

-Minun on vaikea olla vihainen. Jos suutun, lepyn alta aikayksikön. Unohdan kaiken, pyydän ja annan myös anteeksi. Myöhemmin en edes muista koko asiaa. Kinkkisille tilanteille on vain niin kiva hymyillä. Sattuuhan sitä, itse kullekin aina joskus.

-Uskon kaiken ja aina. Olen ihan höynä. Vietävissä kuin heinä pellolla. Olen kertonut tämän varmasti joskus aikaisemminkin, mutta ottaisin vastaan ylisuuren hevosenkin lahjapaketissa arvuuttelematta sen enempää lahjan tarkoitusperiä.

And the award goes to:
Noin seitsemälle, mutta kaikille näille kauniille bloggaajille sekalaisessa järjestyksessä:

Vera A - La Dolce Vita

All that I am,

Italiansalaatti
Coco,
Follow your dreams,
MaaMaa maailmalla,
Sari - La vida loca,
Satu - Destination unknown,

Elvira - Lost in central Europe,

Ylva- Ralliradan varikolla,

MrsH ja

Ratòn, hiiri maailman äärissä.

(I told you, olen aivan toivoton matematiikassa.)

Ja jotta tämä ei menisi aivan hulinaksi ja niitä oikeita tehtäviäkin saisi suoritetuksi, täytyykin jatkaa nyt siitä, mihin pojan kanssa jäimme eilen illalla.

Täällä on käynnissä suuri kilpailu, velocissimo. Nopein terassin toiselle laidalle polkeva on aivan ehdoton mestari ja muutenkin ihan verraton.
Voittajalle on luvassa pieni palkinto turnauksen päätteeksi.

Mamma on tietenkin auttamattomasti jäljessä ja lykkii itseään ihan hissukseen eteenpäin.
Pääseehän se etanakin määränpäähänsä.
Joskus.

Päivän kysymys:
Jos potkulaudan tai kolmipyöräisen päähän laittaa (tai teippaa) harjan ja mopin, voiko tällä tekniikalla suhia lattian puhtaaksi?
Siihen tehokkuuden maksimointiin.

Jatketaan harjoituksia.

Life is like a box of chocolate

2010-08-22T13:18:00.012+02:00

Warning: sisältää erinäisiä eritteitä ja ei-niin-hienostunutta aihetta. Mutta vain pakon edessä.

”Amore, ei ruokapöydässä. Amoooore, älä puhu noin rumia ruokapöydässä. Rakas, ei saa puhua tuollaisia, se on erittäin huonoa käytöstä. Eihän kukaan meistä puhu noin syödessä! Eikä muutenkaan saa sellaisia sanoa. Hei, ei saa! Hei! AMORE! Nyt loppu!”

Viimeikoina 3 v:n mielessä ovat olleet ahkerasti mitä iljettävimmät ötökät, eritteet ja limat. Mitä inhottavammasta örkistä on kysymys, sen hersyvämpi on pojan nauru. Ja jutusta tulee entistä herkullisempi, jos sen lausuu ruokapöydässä äidin tai isin lappaessa pastaa suuhun. Pojan mieluisimmat ruokapöytäkeskustelut ovat siten pyörineet torakoiden, pökäleiden ja kaikkien muidenkin limojen, örrinkäisten, värkkien ja karvojen ympärillä.

Kuin taikaiskusta. Ruoka saapuu pöytään ja samalle aterialle istahtavat niin torakat kuin pienet pökäleetkin. Mammalla menee spagetti väärään kurkkuun. Mistä ihmeestä poika on keksinyt kaikki biologiset ihastuksensa ja anatomian ihmeensä? Ja ruokapöydässä. Käytöstapoja painotetaan ahkerasti ja muutenkin panostetaan erityisesti jonkinlaisen yleissivistyksen ja järkevyyden kasvattamiseen, niiden perusjuttujen tukemiseen. (Tai ainakin yritämme parhaamme) Mutta kun ne örkit ovat niin ylivoimaisen kiehtovia. Varsinkin jos ne kiipeävät pitkin pökälettä. Inhaa, we know.

Olemme miettineet uuvuksiin asti, miten saada kakka-keskustelu loppumaan. Pohtineet ja pähkäilleet, miten lepyttää pienokaisen viehtymys ja mittaamaton uteliaisuus kaikkea iljettävää kohtaan. Pidämmekö anatomian oppitunnin, pienen biologisen info-tilaisuuden vai vain odotamme, että rakkaus hiipuu hissukseen kuin laskeva aurinko. Jonnekin anatomisen horisontin tuolle puolen. Jos se vaikka kuuluisi siihen ikään..

Koko suku on osallistunut mittavaan tapakoulutukseemme ja pitäneet oman saarnansa erinäisistä biologian ihmeistä. Ja niiden oikeista paikoista. Nothing.

Kun tavalliset neuvottelut, keskustelut, järkipuheet, ohjeet, käskyt, ukaasit ja komennukset eivät enää riitä...

3v syntymäpäivät alkoivat eilen isovanhempien saavuttua tavallisesta poikkeavalla juhlallisuudella. Fiilikset olivat korkealla, pallot pyörivät lattialla ja muutenkin kaikki lukuisat pienet paketit säihkyivät sankarin silmissä. Synttärihypeä parhaimmillaan. Desibelitkin hipoivat taas ainakin alppeja. Anoppi toi mukanaan myös pienen viehättävän laatikon sisältöineen, jonka miehen veli oli aivan erityisesti veljenpojalleen valmistuttanut. Mittatilaustyönä. Niiden ruokapuheiden hiljentämiseksi.

Innosta hihkuen sankari avaa ensimmäiseksi mummon ojentaman kukallisen laatikon. Kansi pois... ja poika jää tuijottamaan pakettia suu auki. Tyrmistyneenä, sanomatta sanaakaan. Samassa laatikko menee kiinni. Hämmennys.

-Kulta, mitä sieltä löytyi?

-Niente. Ei mitään. Ei siellä ollut mitään.

-Oli siellä, rakas. Mitä siellä oli? Oliko siellä lahja?

-Ei. Ei siellä ollut mitään.

Shokista selvittyään kaikki repeävät nauramaan. Poika kippurassa vieressä. Viesti on vihdoinkin mennyt perille. Kyllä siellä paketissa oli jotakin. Sitä pojan pientä biologista rakkautta parhaimmillaan.

Suklaisena.

Ihan oikeannäköinen, -oloinen ja -tuntuinen suklainen pökäle.

Eikä iljettävistä ruokapuheista ole enää jälkeäkään.

Tavaran visualisoiminen, vaikkakin suklaisena, auttoi onneksi lopulta ymmärtämään idean. Ne tavalliset keskustelut ovat sittenkin paljon kiinnostavampia.

Ja elämä on taas asteen hillitympää. Kaikin puolin muutenkin järkevämpää.

Koska life is like a box of.. the finest chocolate ever.

Miten niitä kakkuja taas tehtiinkään?

Ps. Mammalla onkin tänään suklaata mutusteltavana.

Kuva lisätty.

Poika bloggaa

2010-08-20T10:02:00.006+02:00

Pieni väliaikatiedote.

Koska välimatkat Suomeen ovat kuitenkin jos eivät aivan mahdottomat, ainakin pitkät. Alpit välissä ja ikävä on kova. Siten 3 v. aloitti oman, aivan oman bloginsa. Sellaista tavallista arjen kulkua 3 v:n näkökulmasta, pieniä paloja kuulumisista. Perusjuttuja.

(Blogi on salasanan takana, koska laitan sinne pienestä hieman enemmän ja avoimemmin kuvia. Tiedättehän, varovaisuuden vuoksi.)

Jos haluatte, laittakaa pieni vinkki tulemaan tuohon yläkuvani alla olevaan postiin ja lähetän kutsua halukkaille.

Kun mies käy asiakkaan luona neuvottelemassa, rouva istahtaa pikaisesti meditoimaan terassille Ticinon varrelle.

Karkki

Vain kolme kirjainta

2010-08-19T18:25:00.013+02:00

Viima on taas riepotellut tätä tulitikkutyttöä viime aikoina siihen malliin, että vähemmästäkin tutisee. Vaikka kuinka yritän nauraa ja hymyillä ajoittain on koettu aikamoisia tunteenpuuskia suuntaan ja toiseen. On tullut itkettyä ainakin kahdet itkut.. ehkä kolmet ja neljätkin.

Kuten:

Rahaitku. Ehkä se kaikkein stressaavin. Perheen casinossa eivät nyt onnennumerot laula, eikä raha virtaa tulvana yhdestäkään ikkunasta. Indeksit ovat vahvasti laskusuunnassa jo taannoisen kolarinkin takia ja muutenkin optiot kärsivät suurta hallaa. Näin kuvaannollisesti pakkanen paukkuu ja on vain toivottava, että tumput jaksavat lämmittää piiskaavimpien tuiskujen läpi. Joskin on myönnettävä, että rahaitku tyrehtyy sillä sekunnilla, kun muistaa ne tärkeimmät asiat. Ja ne kaikki kaksi ovat tuossa vieressä. Terveinä.

Poikaitku. Poika, joka kertoo kiipeävänsä portaita pitkin sateenkaaren päälle liukuakseen sieltä alas. Paluumatkalla kuulemma napataan myös se aarre, jolla hankitaan äidille vaaleanpunainen auto. Kuinka monta kertaa sydän voi pakahtua päivässä?

Yksinäisyysitku. Joskus sitä on täällä kaukana jotenkin niin yksinäinen. Ystävät, kaverit, tutut. Viettäisin mielelläni aikaa espresson ääressä ystävän kanssa. Meillä olisi tuossa ihan kiva pöytä ja pari ehjää tuolia. Voisin tarjota vaikka suklaata ja halpaa huumoria kuivana. Voin yrittää leipoa kakunkin. Mutta todennäköisesti joutuisimme tyytymään suklaaseen ja halpaan huumoriin. Hyvä sekin? Anyone?

Törmäsin hiljattain sattumalta erään blogin kommenttilaatikossa kolmeen kirjaimeen, EFT. Emotional freedom techniques. Uteliaisuuteni heräsi ja erityisesti havaittuani tekniikan edullisuuden, ajattelin ettei siitä olisi ainakaan haittaa. Aina kannattaa olla avoin, yrittää ja todeta vasta sitten toiminnan teho. Mitään ei ainakaan menettäisi. Latasin käsikirjan koneelleni ja opiskelin sen huolellisesti läpi. (kyllä sitä muita käsikirjoja opiskellaan sana sanalta, paitsi niitä tenttikirjoja..) Havahduin näpyttelemään itseäni onnellisemmaksi. Tai ainakin olen päässyt oikeaan tienristeykseen.

On vain todettava, että toimii!
Olo on rentoutunut ja muutenkin pieniä luonnollisia poikkeuksia (kuten eilistä superkiukkua) lukuunottamatta totuttuun tapaan optimistinen, vaikka en aivan ymmärrä, miten homma voi toimia niinkin yksinkertaisesti näpyttelemällä. Ehkä kyse on jonkinlaisesta itsesuggestiosta. En tiedä, mutta tehokasta kuitenkin.

Hulluttelen ja hassuttelen niin kuin aina ennenkin. Stressi on lieventynyt huomattavasti, vaikeudet eivät tunnu ollenkaan ylivoimaisilta, hymyilyttää ja olo on rentoutuneempi. Seuraavaksi näpyttelen mahan kuntoon. Kaikkien parhaaksi.

Varasin illaksi mieheltä tapaamisen klo 22.30 (tähän on jo tultu tässä perheensisäisessä deittailussa)
Katselimme yhdessä opetusvideoita ja mies tulosti ohjeet italiaksi.

Siinä me illalla näpyttelimme itseämme eheämmiksi.
Minä ja mies. Keskellä keittiötä.
Kumpikin toistemme ihossa kiinni.
Pitkästä aikaa..
Yhdessä.

Tap yourself to the happiness!

Kannattaa tuffata!

2010-08-16T19:13:00.007+02:00

Warning: sisältää villiä ja vastuutonta, mutta hyväntahtoista yllyttämistä.

Viime aikoina olen törmännyt useammin kuin monta kertaa sanaan kannattaa. Tuntuu, kuin kaikkialla kannatettaisiin johonkin. Ihan havahduin kannattamaan.
Siis ajatusta siitä, että laitan ylös satunnaisia poimintoja siitä, mikä onkaan kannattanut:

Ottamatta sen enempää kantaa asian kannattavuuteen..
-Terveyden ja hyvinvoinnin laitos kannattaa makeis,- ja limsaverotusta.
-Matti Esko Hytönen kertoo kolumnissaan lukeneensa Eeva-lehdestä, että Maria,- ja Mikael Jungner kannattavat avoimuutta.
-Äkkilähtöjen suhteen kannattaa varautua parin päivän joustoon.
-Iltalehden pääkirjoituksen mukaan kannattaa kysyä, miksi Soini vetoaa tuulipukukansaan..
-...Ja samaa olisi kannattanut kysyä SMP.n vetovoimasta.
-Salasana kannattaa myös vaihtaa heti ensimmäisen käyntikerran yhteydessä.
-Volvon ilmastointi kannattaa huoltaa.
-Korppeja kannattaa varoa.

...Ja sitten jonkin mainoksen mukaan säärikarvat kannattaa kuulemma poistaa jollakin uudella geelillä.

Mutta. Olen myös seurannut tuota pojan meininkiä jonkin aikaa jokseenkin mietteliäänä. (Kun kaikkea kannattaa miettiä.) Missä on piilotettuna se aikuisen elämän,- ja leikinhalu, joka pursuaa pienen riehakkaan lapsen koko kropasta kaikilla desibeleillään. 100+ cm:n korkuisen paketin jokaisesta huokosesta. Se virtapiiri, jossa johto on vielä tiukasti kiinni seinässä ja energiaa virtaa koko akun täydeltä hiuksista varpaisiin. Se villeyden runsaus, aito elämänjano. Minne se kaikki katoaa? Pankki, erinäiset yhtiöt, lainat, firmat, laskutusosoitteet, suhteet ja muut elämän suuremmatkin haasteet vaikuttavat naiseen kuin naiseen, mutta rupesin pohtimaan, ja nyt taas kannattaa varoa, että haluaisin ihan vielä vähän kokeilla, miltä se tuntuu. Antaa palaa niin kuin silloin joskus, kauan kauan sitten.

Joten.

Poika ehdottaa suureen ääneen kiljahdellen.
-Mamma, tämä kannattaa. Hyppää mukaan, nyt se todella kannattaa!
Ja kun kerta joka paikassa niin kovasti kannatetaan, ei auta kuin ponnahtaa mukaan. Lennossa.

Kannattaa hyppiä villisti sängyllä. Leikkiä lapsen lempileikkiä ”mi tuffo” ja sukeltaa sitten pää edellä muhkeaan tyyny-peitto-lakana-kasaan. Ja kun kasa hajoaa, kannattaa innokkaasti rakentaa se uudestaan kippurassa nauraen ja hypätä kasan päälle vielä toisenkin kerran.Kannattaa nousta sängyn päädylle ja tipahtaa sieltä suorin koivin pehmeälle patjalle. BUM. Puristaa itsestä irti se jossakin piileksivä villi ja vapaa lapsi ja antaa palaa koko sydämellä.

Tuffatkaa tekin, se kannattaa!

Kuvissa perheen ylenpalttista tuffausta.

And it feels so good!

(ja tietysti kannatta myös hoitaa kaikki aikuisen velvoitteet..)

Arcobaleno con amore

2010-08-16T12:28:00.007+02:00

Miehen sanojen mukaan eilen koko Italia grillasi.

Ja jos nyt ei aivan koko saapas, ainakin hyvin suuri osa siitä. Savu nousi vartta pitkin saappaan yläosaan ja niin mekin täällä pohjoisessa käryttelimme pientä grilliämme.

Ajattelin ensin laittaa kuvan pienestä ja idyllisestä ferragosto-lounaastamme, mutta myöhemmin kuvia lähemmin tarkastellessani tulin siihen tulokseen, että aivan jokaisessa kuvassa säihkyvät miehen ikivanhat traktori-bokserit eivät ihastuta aivan yhtä paljon kuin itse lounas.

Sitä on muutenkin taas eilen kuikuiltu taivaalle kaula kaarella. Luonto tarjosi jälleen oman panoksensa juhlaan. Kuin ferragoston kunniaksi saimme ihastella yhtä kauneimmista sateenkaarista, jonka olen koskaan nähnyt. Tai oikeastaan niitä taisi olla kaksi päällekäin.

Eli tarkoittaako se sitten tupla-aarretta sateenkaaren päässä?

Luontokuvaaminen ei ole koskaan ollut kovin helppoa, eivätkä värit taida kuvastaa ollenkaan sitä kirkkautta, millä sateenkaari taivaan valaisi muodostaessaan kuin kehykset kylämme ylle.

Mutta näkymä oli kovin kaunis.
Molto, molto bello.

Jokaisen sateenkaaren päässä on aarre.
Ja aivan kuin eiliset sateenkaaret, minullakin on niitä kaksi.

Yksi isompi.
Ja toinen paljon pienempi.

Molemmat kupit yhtä pullollaan...
...mittaamattoman arvokasta amorea.

Have a nice week, folks!

Mitä nainen tarvitsee

2010-08-15T01:20:00.005+02:00

Kauan sitten nuoruudessani (muutama vuosi sitten) sain perheemme professorilta säännöllisesti muhevia luentoja siitä, mitkä ovat hyöty-suhteen perusteella perheen taloutta ajatellen oikeat prioriteetit. Muuten uhkaa vararikko ja ainakin anoppila. Erään satunnaisen vaimon hankintalista oli miehen mielestä vähintään järjetön ja siinä vaiheessa, kun raahasin miehen koiran vaateostoksille, testosteroni alkoi narskua kuin lumihanki saappaiden alla pakkasella. Non-ci-posso-credere. Että ei voi uskoa todeksi. Mutta eiväthän miehet näistä niin ymmärrä. (Jotkut onnekkaat tietysti, mutta eivät kaikki. Ja mies arvattavasti kuuluu tähän jälkimmäiseen ryhmään.) Kun ei se jaksa vaimonkaan lempikauppoja kierrellä, on tietysti myös aivan turha odottaa, että miestä kiinnostaisi koiran karvainen farkkutakki. Tai se elegantti villatakki, joka lämmittää kylmillä syysviimoilla.

Siis vaikka viimeisen päälle hienoja ovatkin.

Mutta nyt. Monta kylmää talvea, jäistä kevättä ja kuutiollista vettä myöhemmin yllätän miehen penkomasta niin tyhjiä pahvilaatikoita ja vierashuoneen vaatekaappia kuin vaimon hienoja säilytysviritelmiäkin. Missä ovat koiran vaatteet? Kajahtaa jostakin pahvilaatikoiden välistä.

Kyllä sitä farkkutakkia nyt kaivataan, kun vettä valuu taivaalta kuin pieni valtameri olisi käännetty ympäri. Mutta vaatteita ei vain löydy. Hukkuneet. Lost. Completamente persi nel vuoto.

Pienen hetken levottomana pyörittyään mies pysähtyy seisomaan keskelle keittiötä.

-Ootko nyt ihan varma?
-Olen. Vai ehdotatko jotakin parempaa?
-No, no. Nyt ei leikkaa, en keksi mitään parempaa, tee vain niin kuin parhaaksi näet, amore.

Hyräilen hiljaa mielessäni, sillä on sanomattakin selvää, että vaimon kuuluisa farkkutakki on enemmän kuin hyödyllinen ja niin tämä(kin) ostos paljastui käyttötarpeeltaan tärkeäksi. Näin siinä aina käy, ennemmin tai myöhemmin. Muuten sitä ollaan taas miettimässä asustetta muovikassista koiralle, kun keikkaa pukkaa pellon reunoilla kaatosateessa.

Cindyä valmistetaan iltalenkille, jotta pikkuinen ei kastuisi.

Ruben odottaa valmiina lähtöön.

Pureskelen huuliani yhteen ja yritän pidätellä itseäni. Ei saisi sanoa, eihän se olisi reilua.
Enkä sanokaan, sillä tiedän,että mies tietää minun olevan oikeassa. Mutta silti.. kuiskaan sen ihan hiljaa vain täällä.

I told you so!

Ja sen sanottuani lähden etsimään koirille takkia.

Pahaa sutta ken pelkäisi..

2010-08-14T10:41:00.012+02:00

Eilen keskustelimme miehen asiakkaiden kanssa erilaisista peloista ja juttu hypähti jälleen silmien eteen klikkaillessani suomalaisten iltapäivälehtien etusivuja. Laskimme joskus miehen kanssa, että neuroottisuuteen taipuvainen vaimo pelkää noin 13: a eri asiaa. Hyönteisiä, ukkosia, neuloja, uimahallin lattioita, kipua, esiintymistä, oven kahvoja, fobiaa löytyy joka kuukaudelle omansa ja jää vielä bonuskin.
Harmaan päivän varalle.

Mutta se pahin. Korkeanpaikankammo. Tiedättehän, se kun polvet tutisevat, silmissä hurisee, kuvotus nousee vatsasta putkia pitkin ylös, pää alkaa pyöriä ja tuntuu siltä kuin maa pettäisi jalkojen alta ja sitä tipahtaa samassa jonnekin hyvin hyvin alas, jonnekin missä ei ole edes pohjaa. Ja jos onkin, se tekee kipeää. Di sicuro. Mitä sirommat rakenteet sen suurempi pelko. Rouva ei kiipeä duomon katolle, eikä keiku ohuilla kaiteilla.

Onneksi terassimme kaide on rintoihin ylettyvä erityisen paksu ja tanakka muuri, sillä näinä lämpiminä Italian iltoina ukkosen pyyhittyä ensin taivaalta hattaraiset pilviharsot pois, sitä on tuijotettu avaruuteen niska ketkallaan, silmien hakiessa toiveikkaina tähdenlentoja. Ja muutenkin ihastellessa tuota yläpuolella kohoavaa, säihkyvää timanttimerta. Joka paljastui aivan erityisen pilvettömäksi sen jälkeen, kun eräs nuorehko vaimo ymmärsi laittaa silmälasit päähän.

On niitä nähtykin, tähdenlentoja.
Oikein isoja, nopeita ja komeita.
Mikä on ihan hyvä, sillä viime aikoina kertyneet toiveetkin ovat aika muhkeita.

Seuraava toivetaho onkin sitten itse joulupukki. Just you wait!

Onneksi oenofobialta on kuitenkin vältytty...

... Sillä lämpiminä tähtienbongausiltoina lasillinen punaviiniä, nero d´avola, löytää tiensä kotiin, suoraan mamman syliin. (ja tietysti vähän suuhunkin.) Kuvan pingviini tarjoaa hammastikut.

Ps. ei saa nauraa. pienenä bonuksena paljastan joskus lapsuudessa pelänneeni lyhyitä, kaljuja miehiä.

Muita foobikkoja?

Erään vaimon mikroloma

2010-08-09T22:45:00.009+02:00

Historian lyhyimmältä lomalta palannut mamma.

Aurinko puskee D-vitamiinia koko kanuunan täydeltä. Perässä laukkaa lauma eri pituisia ja kokoisia perheenjäseniä- yksi kiehnää säihkyvällä traktorillaan kintuissa, toinen kulkee perässä kädet tiukasti kiedottuina vyötärölleni, kolmas pesee jossakin lattiatasossa lakattuja varpaankynsiäni ja neljäs tuijottaa hypnoottisesti ulisten jääkaappia. Ruben. Se viimeisin on aina Ruben.

Ja vaikka tämä kaikki on aivan ihanaa, enkä voisi kuvitellakaan elämääni ilman tätä universumin kokoista kaaosta, joskus sitä nainen kaipaa vain yksinoloa. Il silenzio. Vain omat ajatukset matkaseurana. Eikä aina edes niitä.. Vain minä ja hiljaa tuuleen hiipuva hiljaisuus. Ei pottia, pyykkejä, laskuja, yllätyksiä, erinäisiä avaimia, imuria, hellyydenkipeitä koiria tai läheisyysriippuvaisia aviomiehiä vaan jotakin, mikä on hetken, viisi minuuttia vain minun. (tai puolituntia.. matkat mukaanlaskettuina) Kun ne lomatkin jäävät nyt kokonaan viettämättä tältä vuodelta.

Ilo on otettava irti niistä elämän pienistä asioista.

Mietin kuumeisesti, minne voisin puolen tunnin lomallani paeta. Lombardia on avaraa alankoa, moni paikka on jo sulkenut luukkunsa elokuuksi, ihmiset ovat karanneet etelään, pohjoiseen, itään tai länteen, insomma, minne vain, minne pitää matkustaa vähintään kolme tuntia täyteen pakatulla autolla ja kotikylää ympäröivä periferia ulvoo hiljaisuutta.

Jalka naputtaa levottomasti kaasupoljinta. Kynnet taputtavat rattia ja toinen käsi haroo rapsuttaen hiuksia. Minne ihmeessä pakenisin mikrolomallani? Käännän avainta virtalukossa ja auto rykäisee uhkaavasti. Paijaan autoa hellästi mielessäni.

"Älä hyvä appiukon panda nyt ainakaan tähän kotipihaan sammahda." Et ennen kuin olen päässyt lomalleni. Ja mielelläni sieltä myös kotiin. (Ilman hinauspalvelua, kiitos.)

Kuin varkain suuntaan sinne, minne ajan nykyään usein silloin, kun tarvitsen henkilökohtaista lohdutusta. Juustohampurilaiselle. Innoissani pusken appiukon pandaa kohti mikropituista lomaani, kohti omaa burgeriani.

Ympärillä on rauhallista. Pikaruokalassa ei ole juuri ketään ja nautiskelen pienen hampurilaiseni perimmäisessä nurkassa kaikessa ylellisessä hiljaisuudessani yksin. Jokainen pala sulaa suuhuni. Painan silmät kiinni ja sukellan syvälle penkkiini. Raukean rentoutuneena painaudun kiinni paikalleni. Pienen hetken kuvittelen olevani jossakin hyvin kaukana. Pureskelen burgeriani kevyesti ravintolan kaiuttimista rytmittävän musiikin tahtiin ja kehrään, ihan hiljaa mielessäni onnellisessa yksinäisyydessäni. Viisi minuuttia. Ei sen enempää.

Nautinnon päätteeksi nousen tuoliltani ja suuntaan takaisin kohti kassaa.
Hitsi. Antaa palaa.
Yksi juustohampurilainen käsilaukkuuni, grazie.

Palaan mikrolomaltani kotiin.Onnellisempana kuin pitkään aikaan.
Hymyillen otan avosylin hurrikaanin vastaan ja koko perhe kiehnää jälleen yhdessä suuressa paketissa, tavallaan levänneen mamman akut ladattuina taas hetkeksi.

Joskus se loma on vain otettava siellä missä se on. Sellaisena kuin se on.

Pieni lomasouvenir. Eikös jokaisen naisen laukusta löydy ainakin yksi hampurilainen? ... ehkä?

Lomatunnelmissa, Karkki

Erään pienen kaupungin johtaja

2010-08-08T16:21:00.013+02:00

Tarkoituksenani oli laittaa letkeän rauhallinen lauantaipäivämme kuvina, pieni pala arjestamme potretteina, mutta suunnitelmat muuttuivat, kun saimme yllättäen puhelun.

Jostakin syystä törmäämme aina jonkinnäköisiin huijaustapauksiin kiinteistöalalla. Omalle kohdallemme sattunut ja traagisesti päättynyt pieni insidentti vei mehut pitkäksi aikaa koko perheestä ja samankaltaisia tapauksia tupsahtelee tiellemme useinkin, eri tuttujen, ystävien ja liikekumppanien kautta. Jollakulla aina välähtää. Syttyy pieni lamppu ja taas vietiin miestä. Tai naista.

Aamuespressojen huuruisessa keittiössämme saamme yllättäen aivan pienen ja viattoman toimeksiannon miehen parhaalta ystävältä ja liikekumppanilta hakea eräiden kiinteistöjen avaimet tuolta vuorten juurelta, pienen pienestä kaupungista. No problem.

Samalla voimme ihastella kauniita maisemia ja nautiskella toistemme seurasta. Jutustella juuri niin kuin tapanamme oli pitkien automatkojen aikana.

Kuin kaksi salaista agenttia lähdimme miehen kanssa matkaan pienellä vanhalla, valkoisella laina-pandalla. Fiatia parhaimmillaan. Auton moderni tuuletus sai hiukset hulmuamaan moottoritiellä. Ja vähän tietysti omassa suussakin.

Perillä pienen pienessä kaupungissa astelemme erään kiinteistövälittäjän toimistoon ja samassa päällemme tulvahtaa tynnyrillinen salamyhkäisiä vilkuiluja, epävarmuutta ja omituisia kysymyksiä. Vierailijat mitataan päästä jalkoihin. Suurennuslasilla.

Tiedättekö, mistä on kysymys? Keitä te olette? Kuinka paljon tiedätte?

Vilkaisemme miehen kanssa nopeasti toisiamme. Epäluuloisen ilmapiirin tulvassa ymmärrämme toisiamme sanomattakin. Nyt on otettava asiallinen, mutta itsevarma asenne tilanteeseen. Tässä on jotakin takana. There´s something in there.

Tarkoituksenamme on viedä mukanamme vain nippu ystävämme avaimia, ei muuta.

Vierailijat ottaa vastaan pariskunta. Hieman jo elegantisti harmaantunut, pikkuisen kumaraan kaartuva isä ja hänen tyttärensä. Vaihdamme pakolliset tiedot ja kovasti vaivautunut isä selittää minulle bisneksistään. Vaikka sitä toimiikin kaupunginjohtajana tässä kauniissa kaupungissa vuorten juurella, onhan miehelläkin oltava omat bisneksensä. Mutta sillä, että on kaupunginjohtaja, ei ole mitään merkitystä.
”Sono anche il sindaco di questo bellissimo paese, ma non vuol dire niente.”

Kuvan kylä ei liity tapaukseen.

Ihmettelen hieman tuon omituisen miehen puheita. Kaupunginjohtajan sivubisnekset eivät herätä kummemmin uteliaisuuttani, mutta ilmeisesti katseeni on jokseenkin tarkkaileva, sillä mies selittää hätäisesti erinäisistä liiketoimistaan ja tulevaisuuden suunnitelmistaan kiinteistöalalla. Kertomatta kuitenkaan aivan kaikkea.

Hermostuneessa ilmapiirissä kirjoitamme valtakirjat ja vastuu erinäisten asuntojen avaimista siirtyy meille. Isä ja tytär painottavat meidän ymmärtävät tämän suuren vastuun siirtymistä. Että he eivät enää liity juuri näihin asuntoihin mitenkään. Avete capito? Ymmärsittehän? Eikä kukaan enää koskaan kuulisi asunnoista yhtään mitään. Että vaikka mitä tahansa sattuisi, asunnot eivät kuulu isän ja tyttären vastuuseen. Allekirjoitukset alle ja menoksi. Emme kysele enempää, sillä homma alkaa jo hieman tuoksahtaa, jos ei mädältä ainakin hivenen tunkkaiselta. Liukenemme paikalta pikkuiseen laina-pandaamme ja suhaamme takaisin autostradalle.

Pikainen kilautus kaverille, miehen liikekumppanille ja bisnekset kiinteistövälittäjän toimistossa selkenevät kertarysäykseltä.

And the story goes...

Elegantisti harmaantunut mies on pienen kaupungin kaupunginjohtaja, joka on antanut rakennusluvan erinäisille kiinteistöille. Kaupunginjohtajalla on myös sattumalta oma kiinteistöfirma, jonka puitteissa kaupunginjohtaja tyttärineen rakentaa juuri antamillaan luvilla asuintaloja kaupunkiin.

Homma saa yllättävää sävyä toimintaansa, kun kaupunginjohtajan vävy, tyttären mies, karkaa kukkaro muhkeana rakenteilla olevien asuntojen ostajien käsirahat taskussaan jonnekin hyvin kauas. Vaihtaa maata ja nimeä. Kaivautuu syvälle maan alle. Tyhjyyteen.

Kaupunginjohtaja tyttärineen odottaa nyt oikeaa aikaa päästä osingoille karanneen vävyn liitoksistaan repeilevälle kukkarolle, kunhan akuutimpi tilanne ensin vähän rahoittuu. Eli suuren luokan huijaus. Megapetos keskellä aurinkoista lauantai-iltapäivää. Avainnipun omistajaa ei haluta sotkea ongelmiin, joten toimittamamme avaimet sulkevat avaimiin liitetyt kiinteistöt huijauksen ulkopuolelle.

Nyt ymmärrän. Syy ilmassa velloneelle epäluulolle ja vaivautuneisuudelle valkenee sadasosan sekunnissa.

Osuimme keskelle pienen kaupungin mehevää kiinteistöhuijausta.

Ja vain, koska (siteeraan kirjaimellisesti miehen omia sanoja) onhan miehelläkin oltava omat bisneksensä.
Vaikka kaupunginjohtaja onkin.

Auts. Jokin sisälläni sanoo, etteivät kiinteistöjen omistajat, sijoittajat ja asiakkaat ole aivan samaa mieltä...

Kotimatkalla poikkesimme kauniissa puutarhakaupassa, ikään kuin vastapainoksi kaupunginjohtajan kitkerille bisneksille.

Nautimme vihreistä nurmista,
kauniista puista,
kukista,
harmonisesta maisemasta...

...Ja toisistamme.

Yksinkertaista, mutta leppoisaa.
Insomma, sitä oikeaa elämää parhaimmillaan.

Just like I like it.

Points of life

2010-08-05T10:09:00.012+02:00

Elämä on täynnä pisteitä. Jo ihan syntymästä saakka. Ensimmäiseksi saadaan sähäkän kirkaisun kunniaksi pisteet. Se kuuluisa lähtölaukaisu elämään. Mitataan päästä jalkoihin, kuinka korkealla pistetaulukossa sitä heilutaankaan jo heti alusta.

Aika soljuu eteenpäin ja pisteiden karttuminen yltyy. Terveystarkastukset, tarha, koulu, pelit, urheilu, opiskelu, kokeet, talous, älykkyys- kaikki pyörivät pisteiden ympärillä. Jopa kiloista on mahdollista päästä eroon pisteillä. Moni asia heijaa niiden elämän tärkeiden pisteiden ympärillä. Aivan kuin meille olisi annettu näkymätön kortti, johon leimaamme saamamme pisteet. Kun alan oikein pohtia, ”montako pistettä sait” on yksi yleisimpiä kysymyksiä, joita olen kysynyt elämäni aikana. Kuinka monta pistettä, mitäs nyt tehdään, mitä maksaa, missä olet ja olenko vielä rakas. (kyllä, sitäkin on joskus pitänyt kysyä keskellä italosuomalaista painia pellon reunalla.) Siinä pelkistetysti suunnilleen ne elämäni viisi oleellisinta kysymystä.

Jos herkistyisin vielä syvemmin miettimään ja olisin matemaattisesti täydellisen onnetonta tunaria vähänkin kehittyneempi, rakentaisin ihmisen keskimääräisen pistekeräytymän elämän ajalta, keskimääräisen eliniän ja karttuneiden pisteiden suhteen.

Ja kysyisinkin juuri nyt tähän väliin, missä ihmeessä ne pisteistä saatavat bonukset ovat? Jos meille annetaan mahdollisuus kaikkiin näihin pisteisiin, on selvää,että meille kerääntyy myös saldoa ja silloinhan meidän on nykyisten suurten hyper-super-mega-marketti-lakien mukaan on mahdollisuus selata sitä ihanan paksua katalogia ja valita sieltä itsellemme palkinto! Ja mama haluaa matkan jonnekin kauas, koska on niitä pisteitäkin jo kertynyt ainakin yhden Lein verran. I know. Joka päivä.

Allora. Nyt tulee pieni henkilökohtainen paljastus, jota ei moni tiedä. Edes perhe. Paitsi mies.

Minulla on kohtalaisia vaikeuksia muistaa ihmisten kasvot. En vain yksinkertaisesti saa mieleeni, missä olen henkilön nähnyt, tai kuka hän on. Ei vaikka kyseessä olisi sukulainen, tai henkilö jota en viimeisten viikkojen aikana ole tavannut tai ollut muuten usein tekemisissä. Tai painanut tarkkaavaisena hetkenä kasvot mieleen valokuvasta.

Jokin kasvomuistini osa on matemaattisen täydellisen avuttomuuden rinnalla täysin uupunut. Deletoinut itse itsensä, laittanut hanskat tiskiin ja antanut periksi. Kun ei rouvan pää toimi, ei se toimi.

Olenkin ottanut päivittäisessä kommunikaatiossa avuksi nämä pienet suuret pisteet. Elämän tukipilarit, joille jo muutenkin koko homma pitkälle nojautuu. Sijoitan ihmisten kasvoihin pisteitä eri kohtiin, jotta muistaisin heidät tulevaisuudessa helpommin. Esimerkiksi. Sijoitan erinäisiä pisteitä hiuksiin, otsaan, silmiin, leukaluiden kohdalle, nenään ja leuan päähän. Näin voin rakentaa myöhemmin kasvot mielessäni uudelleen ja saan taas sijoitettua kaverin kartalle. Onhan se hieman työlästä, mutta kun ei valokuviakaan aivan kaikista voi kantaa mukana.. Ehkä. Vai voiko?

Eilen illalla sipsuttelin ballerinoissani leikkipuistoon. Pysähdyin rattaineni tienristeykseen ja huomasin takanani auton. Fiat 500. Musta. Auto pysähtyi viereeni ja sisällä istuva kaunis italiatar huikkasi hieman väkinäisen ´ciao´n. Sisäinen skannerini alkoi heti raksuttaa. Mistä tunnen tuon tytön? Missä olen hänet nähnyt? Naapuri? Tuttu? Ystävä? Ei... No, no. sekunnit juoksevat ja skannerini raksuttaa leppoisan letkeästi pisteitä neidin uurteille. Hitaasti.. puuskuttaen.. kun mama käy hitaalla, mama käy hitaalla. Tuijotin tytön hiuksia, nenää, kasvon piirteitä.. Nothing. Lyö tyhjää.

Lopulta tajuan. Siitä nenästä. Muistin yhden nenään sijoittamani pisteen. Juuri kun auton on kaasuttanut kurvista ulos, pistän jarrut rattaisiin ja juoksen 500:n perään kädet korkealla heiluen. Hei, ciao! Sukulaistyttömme! Juoksen, heilutan ja kiljahdan auton perään epätoivoisen Ciaoni. Toimintani vaikuttaa hieman päättömältä. Varsinkin kun juoksen keskellä tietä, mutta kun ne pisteet. Mamman pisteskanneri on pistänyt ykkösvaihteen päälle, enkä ehtinyt ajoissa hommaan mukaan. Tyttö oli muutenkin laihtunut, leikannut hiuksensa ja jotenkin... kasvanut.

Sukulaistyttö on juuri se, jonka perheen kanssa miehellä on sukset pahemman kerran ristissä. Tyttö ei ole alusta alkaen noteerannut suomalaisvaimoa juuri lainkaan, mutta aivan erityisesti taannoisen oikeusjutun jälkeen perheen kemiat ovat aivan sekaisin. Jos ilmapiirin saisi purkitettua, pullon kylkeen pläjähtäisi armotta myös pääkallon kuva. Myrkkyä. Ilmapiirissä väreilee pahemman luokan tuhnut.

Ja niinhän siinä kävi. Että illalla tuli viesti ja suomalaisvaimon tyly hiljainen tuijotus oli noteerattu. Riita jatkuu ja on hyvä tietää, että tervehtiminenkin on listalta poistettu.

Mutta kun ei se ole. Minä ihan totta yritin, pinnistin, huikkasin ciao´n ja juoksin perään.
Ne ovat ne pisteet.
Ne elämän pisteet.

Niitä on aivan liikaa.
Ja minä olen liian hidas.

Ei ihan norsu muistiltaan.

Le note della vita

2010-08-03T18:30:00.004+02:00

Musiikki on yllättävän suuri osa elämää. Ilman musiikkia elämä olisi kovin... hiljaista.

Isin kevyt, heleä viheltely lavuaarin ääressä tipahtelevien partakarvojen rytmittäessä aamuista huoltoa. Kookas tenori, jonka nuotit ovat keittiössä puuhaillessa aina kohdillaan, vaikka asteikko heiluisi. Kovaa ja korkealta, mutta kirkkaasti. Jokainen nuotti hievahtamatta omalla paikallaan.

Poikanen, joka laulaa sydämensä pohjasta lempi sarjakuvansa tunnusmusiikkia. Tai lähes kaikkea, missä soi kaunis melodia. Pienet huulet sovittavat sanoja kirkkaaseen 3 v. muottiin ja äiti kuuntelee elämänsä nuotteja haltioituneena vieressä. Joskus yltyen tanssimaan musiikin tahtiin. Lopulta molemmat kikattavat kippurassa lattialla. Onhan se vain niin mukavaa, kun saa sovittaa sanat aivan uusiin ulottuvuuksiin. Home made euroviisua parhaimmillaan.
Oma pieni kanatanssimme, joka kirkastaa päivän pienimmänkin pilven.

Naapuri, joka laulaa aamulla varhain töihin lähtiessään. Eihän aamukuuden heleistä sävelistä voi olla edes vihainen. Naapurin aamuinen laulu on tarttuvaa lajia. Keittiöön sipsutellessaan eräs suomalaisvaimo jatkaa laulua samalla sävelellä, ehkä hieman kähisevämmällä soinnulla. Ritinää ja ratinaa. Musiikin yritystä yhtä kaikki.

Pieni koira haukahtelee omia melodioitaan kadulla, kotona, parvekkeella, missä vain, missä pienen hauvan sointuja hieman houkutellaan. Jokaisella nuotilla oma sävynsä. Sitä koiran ehdotonta x-factoria parhaimmillaan..

Mamma, joka ihastuttaa koko seutua oopperallaan suihkussa. Tai autossa. Kun se nyt vain on niin vapauttavaa puhdistaa keuhkot yksin autossa, jalan rytmittäessä kaasupoljinta ja sormien naputellessa rattia. Desibelit kaakkoon ja samassa Sevillan parturi leviää ympäri hinterlandin huuruisia kurveja. Aivan erityisesti kylät yhdistävällä superstradalla. Jossa ei juuri koskaan ole muita. Onneksi.

…....................................

Kävelin taannoin Milanon keskustassa yksin. Nautin ihmisvilinästä ja kesäisestä auringosta. Kuljin pitkin kävelykatua ja ihastelin kauniita maisemia, uljaita rakennnuksia, ihmisiä ja elämänmakuista hulinaa, kunnes kuulin yhden kauneimmista soinnuista, johon olen koskaan havahtunut. Käännyin kannoillani ja etsin musiikkia silmilläni. Kävelin kohti melodiaa. Pysähdyin erään saksofonistin eteen. Enkä ollut koskaan kuullut kenenkään soittavan niin kauniisti.

Tuijotin täysin lumoutuneena ja unohdin ajan.

Yksinäinen saksofonisti.

Pankin edessä.
Eikä musiikilla ole hintaa.

Elämän nuotit ovat korvaamattoman arvokkaita.
Those little tunes of life.

Hurrikaani hinterlandissa

2010-08-03T13:25:00.005+02:00

Not to be taken seriously..

Pakko nöyrästi tunnustaa. Kun päivän uutiset on kaluttu, juorut on päivitelty, sähköposteihin vastattu ja roskapostit deletoitu, joskus sitä on pakko piipahtaa hiljaisena ja lupsakkana hetkenä tyydyttämään feminiinistä uteliaisuutta horoskooppisivuilla.

Missä ne planeetat menevätkään, minne ne menevät, mistä ne lähtevät ja miten tämä kaikki nyt voisi vaikuttaa rouvan arkeen, kuten liitoksistaan ratkeilevan laskupinon pisantornimaiseen huojuntaan, maidon lämmittämiseen, pierujaan (edelleen) ympärilleen hulmuttelevaan koiraan ja kasvot tuhannen rullalla hermostuneesti pyörivään mieheen unohtamatta sitä autoa, joka jäi autojen taivaaseen taannoisen aivastuksen jäljiltä. Ja voiko tämä kaikki mitenkäään toimia jokseenkin hellässä harmoniassa, vai pitääkö turvautua järeämpiin aseisiin. Niihin perinteisiin. Tiedättehän. Siihen, ”hanskat tiskiin ja drinkille” - metodiin.

Tai metodina vielä parempi; kunnon kulinaristinen nautinto.
Jotakin sellaista, mitä ei usein tule syötyä, oikein rasvaista ja äärettömän epäterveellistä, kunnes napa naksuu. Parasta terapiaa laskuähkyn hoitamiseen.

Myönnän, jos saisin kristallipallon käsiini jostakin edes muutamaksi minuutiksi, aivan varmasti vilkaisisin- kaikki 365 päivää, jokaisen tunnin ja ehkä kaikki sekunnitkin. Haluaisin tietää, mitä tapahtuu ja milloin. Mutta en ehkä kuitenkaan haluaisi olla tietoinen koko loppuelämäni saavutuksista, vain vuoden verran eteenpäin.

Psykologisesti ajateltuna olisi kieltämättä rauhoittavampaa elää hetki kerrallaan kaatamatta aivan koko saavia niskaan yhdellä kulauksella, sillä onhan helpompi kuivata iholta ne pienet pisarat kuin koko valtava völlyvä aallokko. Nautiskella niistä elämän tuomista yllätyksistä, pienistä hetkistä ja onnellisista saavutuksista. Maiskutella niitä suussa, tuntea kuinka raikkailta ja maukkailta ne maistuvatkaan. Ja murehtia myös menetyksistä, mutta ottaa nekin rakentavasti opiksi. Niin kuin oikea aikuinen.

Menin siis tänä herkkänä hetkenä uteliaisuuteni syövereissä tunnustelemaan asteroidien, biorytmien ja planeettojen meininkiä. Sellaisen pienen positiivisen piristyksen toivossa muikistelemaan, minkä ihmeen varressa sitä oikein kiikutaan.
Ikään kuin pieni tunteiden säätiedotus.

Voivathan tuulet aina muuttaa suuntaansa.. pilvet karata taivaalta ja päivä muuttua aurinkoiseksi kuin kevätnarsissi.

Tai sitten ei.

”Tänään panta puristaa otsalohkoasi tavallista tehokkaammin, ellet jostain syystä saa vapaasti toteuttaa omaa aikatauluasi ja omaa toimintamalliasi. Jos tällaista puristusta esiintyy niin asialle on tehtävissä jotakin juuri nyt. Ota siis kiinni omasta rytmistäsi. Onhan tämä kai sinun elämäsi? ”

Suomennos: Aamulla rouva tarttuu kiltisti tyynyynsä, peittää sillä päänsä ja kääntää kylkeään. Koirat voisivat oppia tekemään itse hätänsä pöntölle (lehdet odottavat kauniissa pinossa ikkunalaudalla) ja muu perhe valmistaa omat maitonsa sekä espressonsa. Mamma löntystää ulos, kunhan aika on vain kypsä. Ei tänään.

Huomisen säätiedotus lisää vettä myllyyn!

”Saat ehkä puristaa lujasti nyrkkejäsi yhteen että malttaisit pitää ne irti totisesta toiminnasta. Olet erittäin aggressiivisella päällä kaikissa sellaisissa tilanteissa, joissa et saa enää itse päättää omasta elämästäsi ja sen aikataulusta. Taivuta vihan energia hyötykäyttöön ja vapauta sen avulla itsesi turhista vastuista. ”

Toisinsanoen; edellisen päivän lepo meni aivan hukkaan ja pipoa kiristää nyt siihen malliin hinterlandissa, että luvassa on paremman luokan paukahtelua. Säätiedotus lupaa kovaa koillistuulta, myrskyä monta kymmentä metriä sekunnissa ja jos hyvin käy, pienen hurrikaanin. Hetkellistä poksahtelua ja viivasuoria virnistyksiä. Mutta tämä kaikki on selvitettävissä, kunhan vain sen kääntää rakentavaan toimintaan. Eli imuri käteen ja baanalle. Olohuoneeseen. Pieni lompakon kevennyskin saattaa auttaa asiaan, ainakin jos sisällön kaataa kulinaarisiin nautintoihin.

Eli parempi tehdä niin kuin astrologi neuvoo ja purkaa energia hyötykäyttöön.

Täältä tullaan, roskaruoka!
Oikein rasvaista ja epäterveellistä, kunnes napa naksuu.
Paras metodi laskuähkyn hoitamiseen.
Tai tunteiden hurrikaanin tyynnyttelyyn.

Kiitos astro.

Itku pitkästä ilosta. Tai ainakin pieni harmi.

2010-08-02T13:42:00.003+02:00

Nyt otti ohraleipä.

Leikin bloggerin uudella suunnittelutyökalulla ja tallensin vahingossa aivan kaiken.
Nyt en enää osaa laittaa blogin entistä ulkoasua, (sitä uljasta ja tasaisen harmaata) takaisin.

Päivän opetus:

"Jos jokin on hyvä sellaisenaan, ei sitä kannata muuttaa.
Ei vaikka iskisi tylsyys ja tekemisen puute. "

Pahus.

K.M.S. Kahden maan syndrooma

2010-08-01T11:00:00.010+02:00

Tässä taas matkustellessani huomaan usein kuinka rouvaan pukkaa pientä maakriisiä, sitä sellaista identiteetin mietiskelyä. Kaksi maata, kahdet tavat, kaksi yhteiskuntaa, kaksi kieltä, kaksi kaikkea.

Löydän itseni selkeästi jostakin siitä välistä. Olen pikkuisen suomalainen, mutta jollakin tapaa jo italialaistunut. Kun istun yksin ikkunan vieressä koneessa ja tuijotan alas maahan loittonevaa Malpensan lentokenttää, mietin tuttua ja turvallista maisemaa. Sitä uutta kotimaisemaa. Kun lähestyn Helsinki-Vantaata, mietin tuttua ja turvallista maisemaa. Sitä entistä kotimaisemaa. Joka ei koskaan katoa.
Ei vaikka muuttaisi maailman ääriin.

Olen tullut johtopäätökseen ja huomannut potevani kahden maan syndroomaa: K.M.S.

Täsmällisyys. Suomalaisittain pidän tiukasti kiinni aikatauluista. Sillä akateemisen vartin hienoisella sävyllä. Siis ajoissa tullaan, mutta ehkä viimeiset metrit joskus juostaan. Huomattavasti kevyemmän sortin italialainen tullaan sitten kun ollaan tullakseen, vaatii muutaman vuoden kypsyttelyn, pari harmaata hiusta ja ehkä pienen drinkin, kun oikein pitkittyy. Italiassa toimii oikein hyvin vanha kunnon Uuno Turhapuro-filosofia :

”Minä en oo mikään nipottajatyyppi, mulle kelpaa oikein hyvin tällainen kiireessä tehty.”

Ruoka. Karjalanpiirakka suomalaisella kurkulla on ihan mahdottoman hyvää, suomalaisia marjoja ei voita mikään ja lätkäisen mielelläni lautaselleni kaikki ruokalajit kerralla täyttämättä pöytää monilla eri lautasilla. Sitä paitsi, appelsiinikanassa on vain sitä jotakin. Mutta on se prosciutto crudo melonillakin vaan niin herkullista. Carpaccio tryffelillä on ehdottomasti koko universumin paras valinta ja aito oikea fiorentino suorastaan sulaa suussa.

Juoma. Suomessa veden saa kätevästi hanasta, Italiassa se maistuu kuin suu olisi täyttynyt pienistä kivistä. Kylämme vedessä on paljon kalkkia, siksi otankin veteni mielelläni pullosta. Suomalaiset marjamehut ovat parasta elämän eliksiiriä mitä voi kuvitella, mutta mitä illallinen olisi ilman kunnon Baroloa tai jälkiruokaviiniä, Moscatoa.. Jo mainittua Amaretto di Saronnoakaan ei puutu koskaan mamman kaapista. (varsinkin kun isin kanssa menee italosuomalaisittain vähän sukset ristiin. Aikatauluttoman säännöllisen epäsäännöllisesti)

Urheilu. Onneksi jalkapallossa ei tarvitse miettiä kauan, ketä kannustaa. Kannustan naapurin pikkupojan junnu-liigaa. Muulloin yritän kannustaa itseäni liikkeelle.

Sosiaalisuus. Pidän eurooppalaisesta tavasta olla aktiivisessa kontaktissa ihmisten kanssa. Nautin leppoisasta iltapäiväjutustelusta, haluan tavata paljon ihmisiä ja kutsun heitä mielelläni kotiinkin. Pidän pitkistä illallisista, aurinkoisista brunsseista ja hämyisten iltojen iloisista drinkeistä. Prosecco toimii aina. (kohtuudella.)

Mutta en vain totu pusutteluun. Suomalainan jäyhyyteni hypähtää aina asteen pusun ponnahdettua poskelle. En ymmärrä, miksi tässä on niin paljon totuteltavaa.
Varsinkin ne märät pusut.

Unohtamatta sitä tosiasiaa, että annan niitä aina aivan väärän määrän ja päädyn usein pussailemaan yksin ilmaa kaverin jo käännyttyä pusuttelemaan muita. Hapuilen ilmaa huulillani kolme kertaa, mutta alueesta riippuen pusuja moiskautetaan toisinaan kaksi. Puhumattakaan aloitussuunnasta. Aloitan aina oikealta ja siirryn vasemmalle. Mutta eivät kaikki. Joskus päät kilahtavat yhteen, ja otsaan nousee komea kuhmu. Suudelmien tulisi osua myös ilmaan. Tämä unohtuu toisinaan ja päädyn tunnustelemaan sitä märkää pusua poskellani. Jättäisinkö sen siihen, vai pyyhinkö salaa pois.. En haluaisi loukata, mutta tunnen ihollani kuinka märkä pusu vain kasvaa kasvamistaan.. Kuin pieni lammikko. Tunnustan, joskus ihan salaa huomaamatta hipaisen oikein märkää poskeani olkapäähän ja jätän pusun elämään siihen. Unohtamatta käsisuudelmia! Käsisuudelmankin pitäisi etikettimme mukaan osua ilmaan.

Sain kerran eräältä hurmaavalta herrasmieheltä kunnon eurooppalaisen käsisuudelman, joka osui suoraan keskelle käden selkää. (ja jäi siihen hetkeksi.) Murehdin hieman hiljaa mielessäni karvojani ja harmittelin, etten muistanut sheivata.

Kun ei sitä nyt aina kaikkea muista..

Liikenne. Onko todella niin, että Suomessa nopeusrajoitukset vain pienenevät? Kohta auton saa taluttaa hihnassa paikasta toiseen. Tai työntää. Nimimerkillä: kaasujalka painaa. Ei paljon, mutta muutama kymmen kilometriä tunnissa kuitenkin siellä, missä hitaita nopeuksia ei välttämättä niin tarvittaisiin. Italiassa käsi puolestaan hamuaa sinnikkäästi kattokoukkua samalla, kun mies lukee, syö, juo, kirjoittaa ja puhuu puhelimessa pahimmassa iltapäiväruuhkassa.

Tai aivastaa niin, että auto menee lunastukseen.

Ehkä sitä vain on sitten sitä kaikkea. Suloisessa sekasotkussa ja myllerryksessä. Jostakin löytyy Jin ja Jang, tasapaino kulttuurien välillä kimpoiluun. En ole aivan sinivalkoinen, mutta skaalaan on tullut selkeästi myös punaisen ja vihreän sävyjä. Kädet heiluvat mutta suomalaisella tyyneydellä ja tasaisuudella otetaan kolhut vastaan, eikä se sisukaan syvyyksistä aivan heti pääse loppumaan.

Pitäisikin suunnitella aivan oma lippu!
Tällaiselle sekasotkulle, jossa raidat, ristit, värit ja kuviot sekoittuvat omaan myllerrykseensä.
Lippu, jossa ei ole rajoja, mutta kaikki on avoinna.
Kulttuurin tarjoamalle kasvulle.

Surrealistisen sekamelskainen lippu.
Kaikella mahdollisella höystettynä.
Just like me. Vähän ruskea, solmuinen ja muutenkin tuollainen...
Läiskä.

Minkälainen olisi Sinun lippusi?

Break

2010-07-28T20:21:00.004+02:00

Cari amici,

Käynnissä parhaillaan pieni (ja tavallista epätoivoisempi) tenttitauko Suomessa. Tentit on jo tehty, joskin vaihtelevalla menestyksellä, mutta Finnair jatkaa taukoani vielä lauantaihin.
Mamma lentää illaksi kotiin, sinisin siivin.

Eli, quindi; Väliaika, kahvia ja pullaa!
(..ja ehkä ihan pikkuisen kingistä, makuunia, fazeria ja niitä viimeisiä mansikoita.)

Palaan blogiin ja perheen sykkeeseen launtaina.
Entisin kohelluksin ja kommelluksin.

I´ll be back.
Take care, folks!

Highlights

2010-07-25T22:37:00.008+02:00

Päivän pieniä suuria kohokohtia.

Kakun leipomisen jälkeen voi kipaista vaikka vähän rimpsalla kylän suuressa (noin 6 laitteisessa) tivolissa. Joka on siis yhden parkkipaikan kokoinen.. Mutta hetken ehdoton hitti ja kohokohta. Koko kylän sykkivä sydän.

Suuri huvipuistoseikkailu alkaa Ferrarin lämmittelyllä. Kaasujalka polkimelle, jarru ylös ja kylälle. Emme enää käytä rattaita kovin usein, pienin oli tänään vain kovin väsynyt tai laiska. Luultavasti hieman molempia... Oikeastaan meitä kaikki väsytti kovasti, mutta jaksoimme urheasti keskustaan asti. Muutama sata metriä.

Vakava paloauton kuljettaja.
Vastuu painaa.
Ja hyttyset.
Ja ehkä vielä vähän väsymyskin..

Paloautolla leikkimisestä taisi kuitenkin nauttia eniten isi. Pomppulinnassa hypähteli puolestaan mamma ja pienin jaksoi juuri ja juuri silmät auki vielä kotiportista sisälle. Tulihan sitä.. kierrettyä kahden laitteen verran.

Ja se kakku. Sivuilta, alta ja päältä suklaata. Sisältä suklaata ja suklaata meni kakun ohi häpeilemättä aika paljon myös leipurin suuhun. Lautanenkin täyttyi suklaasta ja suklaata löytyi paljon myös pöydältä. Puhumattakaan lattiasta ja kaappien ovista.. Jopa leipurin jalkapohjaan oli tarttunut hieman suklaata.
Ainakin se on nyt lautasella!
Tuoksu on hyvin suklainen ja suorastaan huumaava.

Eikä mikään palanut!

Have a nice week, folks!

Aamuinen paketti naapurilta

2010-07-25T10:18:00.005+02:00

Heinäkuinen unettomuus vaivaa. (jopa siihen pisteeseen, että toisinaan herättyä sitä ei taas muista kuka on, missä on tai montako meitä on.. )

Olen varmaankin tehnyt tietämättäni jonkinlaisen suuren vääryyden jossakin unen valtakunnassa. Julkeasti väärinkäyttänyt oikeuttani nukkua, rikkonut suuria ja mahtavia unilakeja, ajanut ylinopeutta unimaassa, parkkeerannut väsyneen kroppani väärään ruutuun tai muuten vain kaasuttanut jonkinsortin unitutkaan seurauksena tuskalliset penaltyt. Rikemerkintä unikortistossa. Sillä tässä ei ole muuta vaihtoehtoa kuin että unioikeus on selkeästi määrännyt lusittavaksi muutaman unettoman yön.

Sillä silmieni alkaessa sulkeutua, juuri silloin kun sitä oikein mukavan raukeasti nukahtaisi niille aloilleen, jotakin tapahtuu, eikä auta kuin räpsäistä silmät auki. Unikarma haroo nyt sinnikkäästi vastaan. Tämä tapahtuu myös toisinpäin. Kun sitten vihdoinkin aamuyön hämärässä saan jonkinlaisen pienen ihmeen kautta unesta kiinni ja ennätän nukkua peräti kaksi tuntia tai niin kuin useimmiten... tunnin, koko perhe kuorsaa kateutta herättävän ylväästi. Koirien seuratessa orkesteria kintuissa kuorossa. Jotakin tapahtuu, eikä auta kuin räpsäistä silmät auki. Olen hereillä. Taas.

Tänä aamuna katson ikkunasta ulos tarkistaakseni päivän sään yöllisen hirmutuulen jäljiltä, mutta samassa huomaan kotimme edessä hahmon.

Tukka pystyssä, kuumuuden nostattama hiki pinnassa, unettomuudesta lopenuupunut kroppa haparoiden hiivin alas avaamaan ulkoportin. Alushousuissani tietenkin, koska unohdin yksinkertaisesti pukea päälle.

Edessäni seisoo ihana-Teresa, vastapäätä asuva naapurimme. Teresa on ystävällinen, sydämellinen, hieman pyylevähkö iäkäs nainen, jota pieni poikamme palvoo kuin kuuta. Heidän lukematon kana,- ja kukkokokoelmansa pitää huolen siitä,että olen hereillä jo hyvin varhain aamusta. Niin kuin tapaan kuuluu- kukon laulun aikaan. Kirjaimellisesti. Ja minähän olen. Tottelen kukkoja, eikä yksikään sisäinen kelloni tai kukontorjunta-laitteistoni osaa niitä vastustaa. Olen kukkojen armoilla. Teresa on mitä valloittavin rouva, josta huokuu lämpö ja ystävällisyys. Ja nyt hän seisoo kotiporttimme edessä.

En yrityksistäni huolimatta useinkaan ymmärrä Teresan puhetta, sillä hän ääntää hyvin voimakkaasti murtaen. Tiedättehän, sellaista vanhaa milanon seudun murretta, vahvalla provinssilaisaksentilla, jota kuulee erityisesti kylän perinteisimmässä trattoriassa. Se on kuin musiikkia, laulu, milanolaiseen nuottiin. Yritän vain kulmat pikkuisen kurtullaan keskittyneesti saada selville edes muutaman sanan voidakseni ymmärtää pienen osan. Ahkerasti arvailen mielessäni mahdollisia italiankielen vastaavia ilmaisuja ja ehkä joskus ohimennen jotakin ymmärränkin... vähän sinne päin. Tiukka milanolainen murre on.. no tiukkaa milanolaista murretta. (Tarvitsisin selkeästi iäkkäämpien kyläläisten kanssa kommunikointiin joko teksitykset tai simultaanitulkin..)

Tänä aamuna en tarvinnut kulmieni kurtistamista. Aurinkoiseen tapaansa hymyillen Teresa mätkäisi syliini pehmeän paketin, avasi pienen liinan ja alkoi kertoa. Heräsin siihen paikkaan.
Kana.
Tarkemmin sanottuna helmikana.

Kokonainen nyljetty lintu sylissäni ihmettelen, mitä ihmettä teen kanalla, kun Teresa avaa tipun tyhjän vatsan, ihastellen kehottaa tutkimaan sitä ja kertoo jo puhdistaneensa linnun. Katselen silmät suurentuen odottamatonta aamuista yllätystä käsissäni. Teresa oli kuullut taannoisesta syntymäpäivästänikin ja kana on vain tarhan paras. Enemmän pakastealtaiden kanafilepaketteihin tottuneena Olen kuitenkin hyvin kiitollinen ystävällisestä eleestä ja toivon, että hämmennyksestäni huolimatta osaan ilmaista arvostavani pakettia kovasti. Mille grazie, è davvero troppo. Tuhannet kiitokset, tämähän on aivan liikaa. Ja se on. Sillä tiedän, että sylissäni lepäävä kuollut kana on mitä suurin arvostusta osoittava ele naapurille. Olen kovin otettu. Peittelen linnun liinalla, kiitän lämpimästi Teresaa ja sipsutan kana kainalossa portaat takaisin ylös kotiini.

Ei tätä suinkaan tähän voi jättää.
Mietin kuumeisesti, mitä ihmeeesä voin Teresalle korvata näin suuren eleen, sillä meillä on vain kaksi koiraa, yksi kiireinen mies ja villi poika. Ei puutarhan ihmeitä, kanaloita tai muitakaan luonnon erikoisuuksia. Jopa Teresa tietää, etten ymmärrä keittiöistä mitään. Tai muistakaan käytännön asioista.

Jos vaikka veisin kukkia? Keräisin itse niityltä, loikkisin kuin silkkiperhonen, räpsyttelisin siipiäni tuulen hennossa vireessä? Mutta se allergia.. No, ehkä voisin ostaa vaikka pullon jotakin hyvää likööriä? .. Konjakkia! Odottamaan talven hyytäviä pakkasia! Takkatulen loimun edessä mukavasti konjakkia siemaillen Teresa ja hänen miehensä, Tino, voisivat nauttia kahdenkeskisestä ajasta.. Mutta eivät he oikein ole tottuneet likööreihin.. Eikä se muutenkaan ole niin persoonallinen lahja. Ja siitä voisi seurata vaikka mitä.

Joten ei kun leipomaan! Ja tällä kertaa aitoa tavaraa, eikä mitään hyydytettyjä kakkuja.
Opettelen leipomaan kunnon kakun kaikkien sääntöjen mukaisesti. (Ja toivon jälleen salaa hiljaa mielessäni että naapurisopu säilyisi kakusta huolimatta.) Eikä kukaan joutuisi minkään luokan ensiapuun vatsakipujen vuoksi.

Eihän se aivan kanaa vastaa, mutta suuri panos kuitenkin.
Kun mietitään keittiössä hellan edessä viettämääni aikaa yleisesti..

Naapurit sydämellä.
Sitä leppoisaa elämää.

Kana. Huomaattehan joulukoristeen taustalla? Eihän sitä enää voi ottaa pois.. ?

Morning fun

2010-07-23T09:35:00.008+02:00

Mies tekee lähtöä töihin, poika treffailee aamuisia piirrettyjä, colazione odottaa baaritiskillä ja mamma voi vaikka pikkuisen pitää hauskaa laiskanletkeänä kenkäsuunnittelijana Nelly.com:ssa.
Koukuttava ajanviete löytyi Stellolta!
Kokeilkaa!

Tällaiset voisin pistää jalkaani vaikka pikkumustan kanssa.
(vaikka korkolapusta unohtuikin väri... Tussi taskuun ja baanalle!)

Tällä kertaa taiteilija muisti väritkin...

Koukuttavaa!
.. kuinka pitkään nuo piirretyt tuolla voisivat vielä pyöriä..?

Espressonhimoinen rouva ärhentelee

2010-07-21T10:55:00.016+02:00

En usein käytä nettikauppoja, koska lähellämme on monta shoppailukeskusta muutenkin. Kuten Milanon keskusta. Ja kaikki miljoonat outletit. Ja muutenkin, ostan nykyään hyvin harvoin. Pyrin kuitenkin aina laatuun.

Mutta joskus, kun ihan vahingossa sitä löytää itsensä jostakin (tietokoneen kirjainmerkkeihin ensimmäiseksi tallennetusta) nettipuodista ja ihan sattumalta sivusilmällä puolihuolimattomasti (suu kuolaten) vilkuillen sitä huomaa alesta jotakin uskomattoman tarpeellista ja tärkeää, jota ilman ei missään tapauksessa voi ollenkaan elää enää ikinä hetkeäkään, tartun siihen kultaiseen korttiin, josta jo mainitsinkin. Tosin yhdellä ehdolla- sen pitää tapahtua PayPal´n kautta. On sitten jonkinlainen turva, jos vaikka jotakin sattuisi.. Jos.

Ja sattuihan sitä.

Espressomasiinani ei sitten koskaan tullutkaan ja vaikka rahat olivat tililtäni mystisesti juuri kaupan taskuihin pulahtaneet, putiikki väitti hyvinkin uhkarohkeasti, että eivät olleet. Ja ei kun vääntämään kättä. And I can prove everything. Sitten vain kuitteja keräämään, kulmahampaat säihkymään, teräviksi hiotut kynnet esiin, pantteri ulos pesästään ja perään tiukkaakin tiukempia uhkauksia lakiarmeijalla. Espressonhimoni on aivan liian suuri, jotta luovuttaisin näin helpolla.

Kahvihammasta kolottaa niin vietävästi.

Mihin en itse kykene, lopun hoitaa PayPal. Maksuni näkyvät ystäväni sivuilla ja homma on hoidettu asiaan kuuluvalla tavalla, joten ei hätää. En kuitenkaan saanut asiaa yöllä mielestäni. Keskeneräiset bisnekset vaivaavat kärsimätöntä luonnettani, enkä kyennyt kertakaikkiaan odottamaan enempää, joten kilautin heti aamusta kaverille ja PayPal otti asiani sydämelleen. Alle tunnissa keissi oli tutkittu ja ostokseen menneiden rahojeni kerrottiin palautetun takaisin tililleni. PayPal-palvelu on toiminut enemmän kuin hyvin, puheluihin vastataan ja ystävällisesti he ovat avustaneet tässäkin pienessä mutta itselle merkittävässä tapahtumassa. Suosittelen! Jos ostan jotakin, pidän aina huolta siitä, että siirto sujuu PayPal´n kautta. Jäljelle jäi valtavan miellyttävä fiilis hässäkästä huolimatta.

Mutta sitten niihin hyviin nettipuoteihin.

Sitten. Itse kolaus. Kun vastaan tulee vain maailman ihanin Armani jeansin trenssi vähän niin kuin Audrey Hepburnin malliin ja vielä puoleen hintaan, en yksinkertaisesti voi jättää takkia kauppaan. Onhan se niin tarpeellinen, hieno ja syksykin tulee, että bisnekset on vain pakko hieroa. Alle sadasosan sekunnissa vakuutun siitä, etten enää ikinä löytäisi edestäni mitään vastaavaa, varsinkin jos jättäisin takkini kauppaan ja miettisin sitä kuumeisesti koko loppuelämäni, unohtamatta koskaan tuota kauneutta, joka välähti silmieni edessä kurkkiessani pikkuisen YOOX:in sivuille. Joko nyt tai ei koskaan.
Koska eihän minulla ole edes takkia syksyksi...

Sitä voisi vaikka kuvitella olevansa Tiffanylla..

Suosittelen muutenkin lämpimästi YOOX:ia. Erityisesti alennusten aikaan. Palvelu on ennenkuulumattoman ystävällistä, löydöt kohdalle sattuessa suorastaan herkullisen edullisia ja ennenkaikkea toimitus luultavasti maailman nopein. Seuraavana aamuna poplarini oli kotiportilla ja mikä parasta, sain seurata lähetykseni etenemistä vaihe vaiheelta. Olen ennenkin käyttänyt putiikkia ja palvelu on ollut aina yhtä tehokasta ja luotettavaa.

Se niistä kaupoista.
Jatketaan harjoituksia.

Keep on shopping!

Rouva lähtee nyt kauppaan keittimen hankintaan.
Tällä kertaa käteisellä.

By the lake

2010-07-19T06:48:00.012+02:00

Eräs ehdottomista lempipaikoistani Italiassa on Como-järvi. Paikan kauneus kiehtoo kerta kerralta enemmän ja olen aina vain vakuuttuneempi siitä, että meidän kuuluisi ehdottomasti asua siellä. Upean järven rannalla. Käymme Comolla usein, sillä matkaa järvelle ei kotoamme ole kuin tunti. (Tosin matkan pituutta lisää enemmän tai vähemmän pakollinen visiitti Armanin outletiin Vertemateen.)

Katselin myös taloja järven rannalla ihan vain sivusilmällä. En mitenkään vihjailevasti tai muutenkaan painostaen. Mutta laittaisin mieluusti ostoslistalleni kauppakassin pohjalle, sipulien, tomaattien ja melonien viereen myös tällaisen pienen ja hyvin vaatimattoman kesämökin Comon rannalla. Not bad. Täytynee vain lotota vielä muutaman kerran ja voittaa vähintään se suurin jättipotti useampaankin otteeseen. Mutta kaikkihan on mahdollista, eikö? Kaikkien tilastojen mukaan hyvin todennäköistä. Certo, on toki. Ihan vain eläkepäivien varalle.

Sillä myönnän. Hyvin nolostuneena ja häpeissäni myönnän poteneeni jostakin käsittämättömästä syystä viimeiset kaksi vuotta K.K- syndroomaa. Kolmenkympin kauhua. Olin jo aikeissa rokottaakin itseni, (sillä kolmenkymmentähän voi kohdata vain äärimmäisen valmistautuneena ja siihenkin on rokotus, onhan?) mutta herättyäni tänään tähän maagiseen aamuun, huomaankin ällistyksekseni selviäväni hommasta suuremmitta suruitta.

Hei, eihän tämä oikeastaan ole hullumpaa! Päivä on aivan samanlainen kuin eilinenkin, enkä ymmärrä, mistä moinen fobiani johtuikaan. Oikeastaan näin on jopa paljon mukavampaa! Peilikuvasta ei katso eilistä kummoisempi neitokainen, eikä muutenkaan maailma ole kaatunut. Ehkä viimeinen lasi Moscatoa eilen illalla olisi voinut hillitä silmäpusseja, mutta sekin lasi tuli nautittua sydämen kyllyydestä. Olin vain kovin höperö. Ja sen kyllä sain ansaitusti kuullakin.

Olemme ottanut kaiken irti viimeisistä päivistäni kaksikymppisenä ja kolmenkympin-kriisiä ovat lievittäneet viikonlopun verran loistavasti myös Suomesta ja Yhdysvalloista tulleet sukulaiset. Mitä tehokkainta syntymäpäivä-terapiaa. Olin jo unohtaa numerotkin! Paitsi ne lotto-numerot.. talo on edelleen listalla. Still.

Lauantain helteen uhkuva painostavuus ajoi kuin melkein pakottavasti järvelle pienellä paatilla, ja ihastelimme puolituntisen Como-kierroksen aikana upeita taloja, hotelleja ja palatseja. Kierros on hyvin edullinen. 5 eurolla voi nautiskella raikkaasta järvi-ilmasta salamat säihkyen ja samalla sivistää itseään italiankielisellä opastuksella järveä ympäröivien kohteiden historiasta. Kauniit maisemat ovat lähes henkeäsalpaavat ja muutenkin aurinko pukkaa mukavasti väriä pintaan.

Alfred Hitchcock käytti tätä huvilaa monissa filmeissään.

Köysiradalla pääsee järveltä ylös Brunaten kylään, joskin rata oli rikki ja kiemurtelimme pienet vuoristotiet ylikuumentuneella autolla yhdelle parhaimmista Comon belvedere, eli näköalapaikoista. Jos pudotus huippaa päästä, voi vaikka istahtaa maahan. Tai vaihtoehtoisesti kivipenkille nautiskelemaan auringosta. I chose them both.

Ja sitten lopuksi huippauksen helpotuttua voi vaikka halia vähän miestä.
Ihan vain siksi, että on se vain niin rakas ja hyväksyy vaimon kaikkine kriiseneen. Jopa omituisine syntymäpäivä-traumoineen.
Joskin on vielä todettava, että rajan ylitys on ollut aivan kivuton ja muutenkin uskomattoman viihdyttävä.

Il grande 30, täältä tullaan!
Catch me if you can!
´Cause I´m ready, babe.

Mista tunnet sa ystavan?

2010-07-14T14:39:00.007+02:00

Kun ei tänään muutakaan ihmeellistä tapahdu, päivä matelee ihan hissukseen eteenpäin, aurinko kihisee korkealla taivaalla, pää ihan pikkuisen pehmenee, pesueen pienin nukkuu, tylsyyttä pukkaa ja lukemisessakin on hyvä pitää hieman taukoa, pohdiskelen vähän ystävyyttä.

no to be taken seriously..
.......................

Rakkaalla ystävällä on monia tärkeitä ominaisuuksia, jotka takaavat ystävyyden läheisyyden ja pitkäaikaisuuden. Juuri niitä ominaisuuksia, joita jokainen haluaisi omaksua ja tuntea osaksi persoonaansa. Joku, johon voi tukeutua tiukemmankin paikan tullen. Sellainen tuki ja turva, joka ei jätä pulaan ja joka on aina valmiina auttamaan, minä hetkenä hyvänsä. No matter what. Sellainen pieni, mutta vahva kumppani. Oikea unelmien täyttymys pahemman luokan kriisin iskiessä. Sellainen, joka on valmis kaikkeen, eikä vastusta yhtään mitään. Eräs ystäväni on juuri tällainen. Pysyy rinnallani kuin kivi, ei horju eikä kellahda, ellen itse kaada.

Ystävä on luotettava. Voin olla lähes varma, ettei ystäväni vuoda yksityisiä tietojani muille, ja jos tekeekin sen, varmasti vain hyvin julman ja suuren uhan alla. Pakotettuna.

Ystäväni tulee hätiin tiukkinakin hetkinä. Silloin kun olo on kovin lohduton ja yksinäinen, eikä oikein tiedä, mitä tekisi. Ystäväni on aina valmis auttamaan. Mukanaan ystävä tuo usein jotakin mieluista ja hyvin toivottua.

Ystäväni ei tosin aina voi auttaa, mutta kertoo sen myös hyvin vilpittömästi. Ystäväni on mitä rehellisin. Sorry, no can do. Ei onnistu, ei. Ymmärrettävähän se on, ettei ystäväkään veny aina kaikkeen. Antaa hieman ajan kulua, ystävä kyllä tulee vielä takaisin. Yhtä luotettavana kuin aina ennenkin.

Ystävälläni on harvemmin menoja juuri silloin, kun eniten tarvitsen. Juuri koskaan ystäväni ei ole sanonut palaavansa asiaan myöhemmin tai pyytänyt jättämään viestin. Ystävä on selkeä kommunikoinnissaan, joko homma onnistuu tai sitten ei. Your choise.

Ystäväni jättää kyllä viestejä, varsinkin sähköpostiini. Muistoksi käynnistään. Ystäväni kertoo viesteissään yhdessä kuluttamastamme ajasta, mitä teimme ja milloin. Oi, niitä aikoja...

Ystäväni ei tunne myöskään kelloa. Tai ainakaan ajalla ei ole ystävälleni niin suurta merkitystä. Voin luottaa siihen, että ystävä on paikalla mihin vuorokauden aikaan tahansa. Kun olen yhteydessä ystävääni, useimmiten heti helpottaa. Voin ottaa häneen yhteyttä vaikka keskellä yötä, napa paljaana, tukka pystyssä ja silmät sirrissä. Ei ystävääni haittaa olemukseni, tärkeintä ovat yhdessä vietetyt hetket. Emme tosin ole liian usein yhdessä, muuten mies saattaa suuttua ja ilma muuttua painostavaksi. On hyvä pysyä kohtuudessa... sillä liika on aina liikaa- läheisessä ystävyydessäkin. Parempi pitää pieniä taukoja, jotta taas muistaa, miksi onkin niin mukavaa olla yhdessä.

Ystäväni. Luottokaveri niihin yksinäisen kotiäidin hiljaisiin kahvihetkiin.

…. Vietin laatuaikaa ystäväni kanssa ja perästä kuuluu uutta keitintä vanhan hajonneen tilalle. Siihen ystävyyden jatkoaikaan. Jotta voisimme nauttia toistemme seurasta tulevaisuudessakin pienen kupposen äärellä.

Ah, näitä raukean letkeitä kesäisiä kahvihetkiä.

Matrimonio all´italiana

2010-07-13T10:02:00.013+02:00

Warning: rouva pohtii elämän keittiötä nyt ihan urakalla.

Istun keittiön pöydän äärellä. Painan vasenta kättäni poskea vasten niin että poski tursuaa ulos jostakin silmien alta. Silmät lerpattavat kuin kantaisivat puolenvuosisadan painoa luomillaan.

On varhainen aamu. Kukot ja muut seudun sankarit ulisevat ulkona kilpaa ja puristan käsieni välissä pienen pientä espressokuppia. Varmaankin viidettä. Ehkä kuudetta, en tiedä. Olen jo seonnut laskuissani. Mietin kulmat pikkuisen kurtullaan eilen sattunutta pientä episodia anoppilassa. Homma selkeästi kaivelee, enkä oikein yölläkään saanut nukuttua, niin kurjalta se tuntui. Tietysti mummo purki vain stressiään, onhan se ymmärrettävää, mutta huutamista karttavana tuntui vain niin pahalta.. joutua sanomaan että Basta. Nyt riitti. Koska jouduin tulilinjalle aivan syyttä. Ja sovittiinhan se. Italialaiseen tapaan muutama desibeli normiasteikkoa korkeammalla taajuudella. Mutta silti.. Hitsi että kaivelee rinnasta. Pistää naisen kerrassaan hiljaiseksi. En ole tottunut.

Olen tässä viime aikoina miettinyt. Ihan urakalla pohtinut ja saanut hien virtaamaan entistä vuolaammin pitkin selkääni. Olen nimittäin miettinyt kansainvälisiä avioliittoja ja niiden eroa suhteessa samaan kulttuuriin ja kansalaisuuteen kuuluvien välillä solmittuihin liittoihin.

Kun tässä on nyt ollut viime vuosina hieman astetta kinkkisemmät oltavat ja vastoinkäymisiä on puhaltanut pienen hurrikaanin tavoin oikealta, vasemmalta, edestä ja takaa ja vähän jostakin sieltä välistäkin, olen huomannut usein ajelehtivani pohtimaan, olisiko avioliitto sittenkään aivan samanlainen, jos olisin seissyt kirkossa toisen suomalaisen kanssa. En tiedä.. Ehkä no.. Hiljaisempi? Onko se edes mahdollista? Vai olisivatko haasteet kuitenkin olleet aivan samat, ainoana erona vain ne kulttuurin mukanaan tuomat pienet sävyt? Desibelit, sinnikäs käsien heiluttelu ja temperamentti.

On aivan liian varhainen aamu kyetäkseni vetämään johtopäätöksiä, mutta tässä vuosia mietittyäni olen tullut siihen tulokseen, että kansainvälisyyden ja kulttuurien erojen tuomista sävyistä huolimatta, haasteet ovat aina haasteita maasta riippumatta.

Vähän niin kuin keitto. Kunnon muheva avioliitto-soppa. Molemmissa maissa käytetään mausteita; toiset ovat tottuneet voimakkaammin maustettuun keittoon ja toiset hillitympään soppaan. Yhtäkaikki, ainekset ovat aineksia joka tapauksessa. Hiuksenhienoilla makueroilla. Tai vahvemmilla yrteillä. Soppa on kuitenkin valmistettava ja peruainekset ovat samat, vesi on vettä kaikkialla. Soppaa ei saa polttaa pohjaan, eikä se liian raakanakaan ole kovin hyvää. Keittotapa on samanlainen molemmissa maissa. Ainoana erona, että valmistan italialaisen soppani kaukana kotimaasta ja käytännön syistä tässä Michelinin keittiössä ei ole kokin apulaisiakaan kuin joskus hyvin harvoin- mutta sitäkin laadukkaampina hetkinä. Kuitenkin haasteetonta sopan hämmentäminen olisi tuskin puhtaasti kotimaisillakaan aineksilla. En ole kovin hyvä kokki, mausteet ja kauhat ovat usein hukassa jo selkeän hajamielisyyteni vuoksi, joten saan tavallisesti ympärilläni aikaiseksi vähintään kaaoksen. Joka tapauksessa. Oli keittiö suomalainen tai italialainen.

Tärkeintä on, että sopan valmistaa rakkaudella, siihen uhraa aikaa ja näkee vaivaa, valmistettiin soppa missä tahansa.

Ties kuinka monen espresson jälkeen palaan vaisusti makaamaan sängylle. Unesta raukeana kellahdan miehen viereen ja katselen tuota tummaa kuorsaavaa soppaa, johon olen joskus upottanut lusikkani. Pikkuisen maustaen ja vähän hämmentäen. Soppa yhtä kaikki ja totean hiljaa mielessäni, ettei ole niin merkitystä sillä, onko soppa italialainen vai suomalainen. Vain sillä, kuinka sen valmistaa on väliä.

Haluankin yrittää löytää joka päivä sopastani jotakin erityisen maukasta. Salaisuus joka tekee keittiöstämme spesiaalin, vaikka keittoon joskus valahtaisikin vähän liikaa pippuria.

Tänään tämä soppa on aivan erityisen hyvää, koska se ei kiehu yli vaikka kokki vähän murjottaisikin.

Buon appetito!

Nopean toiminnan tyttö

2010-07-11T22:13:00.010+02:00

Warning! Luvassa päivän vaatetusta.

Mitä muut edellä, sitä seurataan tietenkin kuuliaisesti perässä. Blogin historian ensimmäinen ja mitä luultavimmin myös viimeinen päivän asu-postaus ilmestyy ja kaikki tämä vain siksi, että :

Tavallisesti tuhoan tai vähintään hajoitan tuhannen siruiksi lähes kaiken johon kosken, aivan erityisesti jos käsissäni sattuu vahingossakin heilumaan se ainoa, tunnearvoltaan mittaamaton kappale, aikaa on tasan viisi-kymmenen minuuttia, jaloissa kirkuvat koirat sekä pieni, silkasta elämänilosta ympäriinsä laukkaava poika, tai mies, joka jostakin syystä ei saa tehtäviä hoidetuksi ilman vaimon auttavaa kättä. Tai jos en hajoita, hävitän. Kadotan. Ja syy on tietenkin aina jonkun muun. (kunnes tulee väistämättä sen kuuluisan nolostumisesta punaiseksi lehahtamisen hetki. Tiedättehän, pari nohevaa kirosanaa ja on vain pakko myöntää silläkin kerralla meuhkanneeni aivan turhaan. Unohtamatta niitä mitä syvimpiä anteeksipyyntöjä, siinä toivossa että edessäni nolostuneen urheaa tunnustusta kuunteleva olisi mitä avarasydämisin henkilö)

Sisters! Olenkin iloinen voidessani kertoa, että olen tuunannut itselleni hetken kuumimpien trendien mukaisesti farkkushortsit! Hajottamatta tai hävittämättä yhtään mitään, eikä aikaa päätöksen tekemiseen kulunutkaan kuin vuosi. Sillä jo vuosi sitten notkuin letkeän uhmakkaasti vaatekaappini oven karmin kupeessa silmäillen suu mutrulla ylisuuria farkkujani uskaltamatta kuitenkaan ryhtyä varsinaiseen actioniin. Entä jos olisin.. no pilannut ne. Silpunnut käyttökelvottomiksi. Heilunut saksillani liiankin rehvakkaasti. En millään haluaisi luopua niistä, niin rakkaat ne ovat.

Tänä vuonna riitti toistui ja tällä kertaa seuranani kaapin kulmilla notkuivat myös keittiösakset. Jokin napsahti ja farkut lensivät kaaressa keittiön baaritiskille. Olen rakastunut päätäpahkaa uusiin shortseihini ja mielelläni nukkuisinkin ne päällä, mikäli mies vain antaisi. Ja se olisi muutenkin kaikin puolin järkevää tai fiksua.

Eräs parhaimmista vuoden odottaneista päätöksistäni.
Nopean toiminnan tyttö.
Seize the day. Carpe diem. Cogli l´attimo.

Ennemmin tai myöhemmin.

Vanhoista farkuista tuunatut shortsit: Meltin Pot
Perus t-paita: Angel & Devil
Vyö: Gina tricot
Jaloissa (eivät näy): Roman Hiltonista mukaan lähteneet kylpytossut (ihan vahingossa tietenkin)

I have no glue

2010-07-09T13:20:00.006+02:00

-Rakas, ethän ruiski vesipullolla sisällä, okei? Kulta? Kulta, ei saa ruiskia sillä vesipullolla sisällä. Äidin kallis afrikkalainen parketti menee pilalle. Rakas, Rakas? Amoooore? Hei! Ei saa ruiskia täällä sisällä, mene tuonne terassille pyöräilemään ja ruiskimaan. Kulta ei saa. Kulta! Amore! Ei saa. Nyt tuossa on iso lammikko. Mene tuonne ulos, siellä on paljon mukavampaa ja tilavampaa. Siellä voit ruiskia vaikka kaiken. AMORE!! Nyt äiti kyllä ottaa kohta vesipullon pois ja pistää sen jäähylle. Hei! Katso tuota järveä! Se on vaarallista, entä jos siihen liukastuu? Entä jos lattialla lojuvaan veteen liukastuu ja satuttaa itsensä? Ei saa. Tulee iso itku. Rakas, ole ystävällinen ja mene tuonne terassille. Siellä voit ruiskia miten paljon haluat.

(Ei reaktiota. Minkäänlaista elettäkään.)

-Valitan. Pullo lähtee äidin mukaan jäähylle ja mietitään nyt hetki, miten opitaan tottelemaan.

(Samassa pojan kasvoille leviää vienosti uhmakas ilme, kulmat kurtistuvat ja kasvot vakavoituvat. Myrskyn merkit roihuavat ilmassa ja hälytyskellot alkavat kirkua.)

-Mamma!! Et ota pulloa pois! Tai menen mummolle, haen sieltä liimapuikon, tulen takaisin ja liimaan sinut näihin (tarttuu isin ylisuuriin Reinoihin) kiinni! Ja pysyt siinä koko loooppuelämän. Capisci?

-Ai, pahus. Että koko loppuelämä? Kinkkinen tilanne. Mitä äiti sitten tekee, kun jalkapohjiin on liimattu reinot ja pitäisi ehkä vielä joskus ihmistenkin ilmoille päästä? Ei voi mennä tarhaan, kauppaan, töihin, Suomeen...

-Niin. Siksi et voi ottaa pulloa pois.

Non fa una piega. Teoria on kieltämättä aukoton. Mietin asiaa. Toisaalta jalkoihini ikuisuuksiksi liimatut ylisuuret reinot eivät ainakaan hiertäisi.. Varpaita voisi huljutella tossuissa mielin määrin, eikä ketään kiinnostaisi lohjenneet kynsilakat. Tarpeeksi mietittyäni reinot eivät ehkä olisi lopulta ollenkaan hullummat. Ja kun oikein vielä asustan itseäni, mitä muodikkain kesä-look alkaa olla kutakuinkin valmis. Lasit, reinot ja isin vanhoista trikookalsareista tuunatut kesäshortsit. Enää puuttuu vain reikäpaita. Aito, oikea Uuno-toppi lanteille ja voilà! Ladysheiverin voin heittää ullakolle ja antaa mamma naturan näyttää parhaimpansa, keskellä kukoistavinta Eurooppaa. Ja kaikki tämä vain koska....

Pullo pysyy jäähyllä.
Toivottavasti mummo piilottaa liimapuikot.

Siskot, varokaa! Vesipullon takavarikoimisella voi olla yllättävät seuraamukset... Suuremmat kuin arvaattekaan..

Kello on vasta kymmenen

2010-07-06T14:45:00.010+02:00

Tämä on taas niitä aamuja. Takana tusina unetonta yötä.

Kello ei ole edes kymmenen kun kolmasosa perheestä on karannut kauniin postineidon perään kotikadulle, aamun televisiotarjonta ei miellytä 3 v:n vaativaa ja äärimmäisen hienostunutta junamakua, aka. Chuggington.
(joka on kovin julmasti peruuttanut niin kovasti odotetut aamutreffit ja josta seuraavat ihmeelliset itkupotkuraivarit sekä mitä suurin katkeruus televisiota kohtaan. On tapahtunut hyvin suuri vääryys!). Poikaa lohdutellessani hiestä märkä tukka pystyssä seuraan nenälläni yhtäkkiä keskelle huushollia levinnyttä suoranaisen lannan lemua. Käännän kaiken ylösalaisin ja etsin satunnaista kakkakasaa kodin kätköistä vain todetakseni, että syyllinen löytyy mistä muualtakaan kuin omasta perheestä. Kasoja en löydä, mutta paikallistan säännöllisen tuhauksen keittiön tuolin alta.

Koira. Happi loppuu ja reväytän huushollin luukut auki.
Samassa kun mietin, minne pusken piereskelevän koiran, toinen koira ulvoo silkasta tuskasta naapurista kantautuvia tuntemattomia ääniä hermoromahduksen partaalla ja mies soittaa kysyen sen ainoan kuuluisan kysymyksen, joka saa sydämeni jyskyttämään. Tiedättehän, sillä äänensävyllä.

-Onko kaikki hyvin?

Jo äänestä tiedän, että miehellä on jotakin sydämen päällä ja kuuntelen. Anna palaa vain, baby.

-Aivastin.
-Aivastit?
-Aivastin.
-No, terveydeksi, kulta.
-Ei, kun aivastin.
-No, terveydeksi.

En tiedä, millä richterin asteikolla mies on aivastanut, mutta keskellä Euroopan ruuhkaisinta moottoritietä herra on saanut aivastuksellaan airbagin laukeamaan kasvoilleen ja aiheuttanut kuin ohimennen 4 auton ketjukolarin.

Luonnollisesti huolestuneena kysyn miehen vointia; onhan kaikki varmasti kunnossa? On.
Aivastuksen aiheuttama kolari ruhjoi auton etupuskurin ja mies odottaa hinauspalvelua keskellä kiehuvaa moottoritietä. Sydämessä jokin kolisee ihan pikkuisen kuin Lancian juuri rätinällä revennyt etupuskuri aamuisella moottoritiellä. Onneksi ei käynyt pahemmin. Hieman repeytynyt kauluspaita, muutama mustelma poskessa ja vaihtoauto ovat varsin harmittomia seurauksia. Huokaisen. Pari röntgeniä ensiavussa ja sankari palaa aamuiselta moottoritiereissultaan kotiin.

Saatuani kodin rauhoittumaan rojahdan entistä rähjäisempänä tietokoneelle keittiön pöydän ääreen. Painan pääni käsiini ja mietin miehen aivastusta keskellä aamuruuhkaa ja alan jo hieman hymyillä. Onhan se, no ainakin poikkeuksellista...
Ja kello on vasta kymmenen.

Väsyttää.
Jotenkin minusta tuntuu kello kymmeneltä aamulla, että illalla lasi punaviiniä on aivan paikallaan. Kuka tietää, ehkä toinenkin.
Ehkä.

Ps. Kommentointi ei oikein toimi vieläkään, mutta saan kaiken sähköpostiini. Grazie, blogger.

Comments

2010-07-06T11:13:00.002+02:00

Pikapäivitys kommentoinnista:

Bloggerin kommentoinnissa näyttää olevan jotakin vikaa. Kommentit tulevat kyllä sähköpostiin, mutta eivät näy sivulla. Toivottavasti häiriö korjataan pian...

A presto!
Ciao!

Karkki

The force of mind

2010-07-05T14:28:00.009+02:00

Lombardiaa hiljalleen kypsyttävä paahto kokee yllättäen elämää suuremman viisauden.

Viilennämme asuntoamme välillä omin pienin pirkka-niksein. Toisin sanoen, alkuillasta kehitämme erilaisia konsteja, joilla asunnon saisi edes kymmenyksen viileämmäksi. Lataamme salaattikulhon täyteen jääkaapin ovesta lenteleviä jääpaloja ja asetamme jääpaloja täynnä olevan salaattikulhon olohuoneessa strategisesti juuri niin, että huriseva tuuletin puhaltaa huoneen läpi jääpalojen avulla jäähdyttävää ilmaa.

Illalla mies kävelee sohvalla tv:tä katselevan vaimon ohi, vilkaisee toppinsa helmaa hulmuttelevaa vaimoa, nappaa salaattikulhosta yhden jääpalan ja hivelee ohimennessään jääpalalla vaimon käsivarsia. Pieni pisara kolahtaa juuri suoraan napaankin. Auttaako? Auttaa. Tuntuu taivaalliselta. Kuin käsivarttani pitkin liukuva yksinäinen jääpalan pisara olisi pala kaukana häämöttävistä vuorista. Niin viileä ja raikas. Pisara juoksee käsivarttani pitkin jättäen siihen punaisen vanan.

En voisi kuvitella juuri nyt mitään yhtä huojentavaa.

Poika seuraa sivusilmällä isänsä meininkiä ja päättää suuresta rakkaudesta äitiinsä auttaa viilennysoperaatiossa. Askel askeleelta poika astelee huomaamatta olohuoneen pöydällä olevalle salaattikulholle. Suuri, nerokas lamppu syttyy pienen päässä ja poika sulkee käteensä kourallisen jääpaloja. Hyväntahtoinen ilme kasvoillaan poika vilkaisee äitiään ja lähestyy tätä pieni nyrkki täynnä hyytävän kylmää jäätä. Suuri sydän haluaa auttaa. Tehdä jotakin niin kuin isot.
Niin kuin isi ainakin.

Samassa poika heittää sohvalla makaavan äitinsä niskaan pienen nyrkillisen verran jääpaloja ja alkaa tunnollisesti sivellä pitkin äidin ihoa valuvia kylmiä vanoja äidin kiljahdellessa vieressä. Auttaako, mamma? Poika kysyy silmät pyöreänä. Auttaa kulta, toki! Ma certo. Mitä kaunein ele ja arvostan sitä juuri nyt oikein kovasti, mutta jääpalat niskasta ongittuani ja ihon rauhoituttua varmasti vielä monta kertaa enemmän. Samalla äiti jatkaa pitkin selkäänsä valuvien jääpalojen metsästämistä kiemurrellen. Herttainen avuntarjous on vain astetta liian kylmä satsi äidin niskaan. Kuitenkin sydän sulaa kuin hunaja juuri siinä- jääpalojen peittelemänä. Kuinka kaunis tuo hyytävä ele onkaan.

- Mutta äiti. No, no. Ymmärrätkö. Ei se ole kylmää, vaan oikeasti lämmintä. Sillä jos haluat, että se on lämmintä, se on lämmintä. Ei kylmää.

Jään katsomaan poikaa kulmat kurtussa ja jatkan jääpalojen metsästämistä käsien hakeutuessa ympäri sohvaa sekä kylmästä turtunutta selkää. Jokin kolahti. Ja kovaa.
Mamma mia!

Niinhän se on! Jos oikein kovasti haluaa, että kylmä on lämmintä, kylmä on oikeasti lämmintä. Tai ainakin vähemmän kylmää.

Mielen voimaa. La forza della mente.
Siinä se juju on. Kun oikein ponnistaa, asia voi muuttaa muotoaan. Ikävä ei olekaan enää ikävää, vaan jotakin vähemmän ikävää.

Kyse on vain mielen voimasta.

Eivätkä valuvat viileät norot selässäni tunnu enää ollenkaan niin kylmiltä.

Yksi kappale läkähtyneitä koiria...

...ja toinen perässä.

Miten haluat munasi?

2010-07-04T18:24:00.014+02:00

Let´s talk about food. Il cibo.

Stazzy haastoi mukaan tähän meemiin, joka sivuaa yhtä elämäni tärkeimmistä asioista, jota rakastan yli kaiken.. Ruokaa.

Miten haluat munasi?
Kaikki munat käyvät.

Kuinka nautit kahvisi/teesi?
Juon aina ja lähes poikkeuksetta (poikkeus tapahtuu Suomessa ollessa) espressoa. Mitä vahvempi, sen parempi. Ilman sokeria, kermaa, maitoa tai muitakaan läträkkeitä. Ja kylmänä, grazie. Tämä on luonteeni ehkä persoonallisin ominaisuus, sillä olen tuttavapiiristämme ainoa, joka juo kahvinsa juuri näin, ja onneksi rakkaimmat ovat jo oppineet kaatamaan kahvin ensin kuppiini jäähtymään.

Suosikkiaamiaisruokasi?
Croissant! Yleensä tämä on herkkua, jota ei joka aamiaisella näy, siksi olen löytänyt uuden addiktion, josta en päästä enää irti. Danone vitasnella jugurtti, velluto vaniglia e zenzero. Vaniljaa ja inkivääriä= aamuinen taivas, a real heaven!! Kuin samettia..

Maapähkinävoi?
No, thanks. En ole vain koskaan jäänyt siihen koukkuun. Pienet Nutella- (jota mies ahmii kilotolkulla) lasit tosin löytävät tiensä astiakaappiin, koska lasi on juuri sopivan paksuista ja muutenkin eri kuviot ovat kovasti pienen lapsen mieleen. Siis pojan. Ei miehen. Tai ehkä miehenkin..

Millaisen kastikkeen haluat salaatillesi?
Mille salaatille?

Colaa vai Pepsiä?
Oli aika, jolloin olin ahnaassa koukussa coca-cola lightiin. Kuten aina, myös tämä kausi päättyi ja nyt meillä on kaappi täynnä coca-cola lightia. Kolajuomat ovat siis so last season..

Laiskottaa, mitä teet?
Sitä, mitä tavallisestikin, en mitään. Syön siis suklaata!

Laiskottaa todella, minkä pizzan tilaat?
Quattro stagioni all´aglio. Bonustäytteenä valkosipulia, valkosipulia ja valkosipulia. Oli kausi, jolloin pitsassani oli vain sieniä, sieniä ja sieniä. Ananasta Italiassa ei laiteta pizzaan, mikä on minusta perisuomalaiseen tyyliin suuri vääryys.. mutta maassa maan tavalla. Eli ananaksettomuuteenkin tottuu.

Tuntuisi vähän kokkailulta, mitä teet?Ah. Karatkaa! Varaan palokunnan kello kahdeksaksi alaportille. Että uskaltaako mies päästää vaimonsa keittiöön? Jos kuumuus oikein pehmentää pään, saatan kehitellä jotakin mielenkiintoista tosin reseptille äärimmäisen uskollisena. Eli etsin reseptin, kokkaan, sammutan liekehtivät liinat ja kiljuvat palohälyttimet ja tarjoan rakkaudella laitetun ruoan myötätunnosta levinnyt hymy huulilla tukevalle perheelle.

Saatko jostain ruuasta huonoja muistoja?
Appiukon kotitarhan ankan kiveksistä. Kirjoitinkin tästä joskus. Yllätyksenä tulivat lautaselle, enkä tiennyt, mitä pitäisi maistella. En ole sen koommin niitä kaipaillut. Ehkä juuri yllätyksellisyys teki elämyksestä epämiellyttävän. Maistan kyllä mielelläni kaikkea.

Muistuttaako joku ruoka sinua jostakusta?
Voi, luulen,että lähes jokaisella aterialla ja ruoalla on jokin merkitys ja assosiaatio. Ruoalla on niin suuri merkitys sosiaalisissa suhteissa, että se liittyy melkein kaikkeen yhteiseen tekemiseen sekä kokemuksiin.

Onko olemassa ruokaa josta kieltäytyisit?
On. Kyllä, vaikka maistelen mielelläni kaikkea, olen myös nirso. Joten pinaattia ei kiitos. Myös allergioiden vuoksi joudun kohteliaasti kieltäytymään nykyisin monestakin ruoasta, eineksestä ja ruokalajista. Mozzarella loistaa listan kärjessä, sillä kupsahdan suoraan lattialle ja saan hilittömän shokin. Jos joskus joku haluaa päästä neitokaisesta helposti eroon..

Mikä oli lapsena lempiruokasi?
Ah! Kuopion Partasen lihapiirakat! Ja mummin tekemät lihapiirakat. Ei taida olla vieläkään lihapiirakoiden voittanutta. Ne tekivät lapsuudestani onnellisen.

Oliko sinulla lapsena ruokaa jota vihasit, mutta nyt rakastat?
Montakin lapsille tyypillistä ennakkoluuloa, kuten sienet, juustot ja jostakin kumman syystä myös hampurilaiset. Nykyään rakastan yli kaiken kaikkea kolmea. Erityisesti juustot, joiden päällä laitetaan pieni silaus kastanjahunajaa, ja ruokajuomaksi punaviiniä.. ah. En tiedä mitään parempaa. Paitsi tryffelisienet. Tai tryffeli carpaccio. Ja punaviini.

Lempihedelmäsi ja - vihanneksesi?
Kuten Stazzy, olen allerginen niin monelle, että lempihedelmät ja vihannekset ovat melkein ne ainoat, joita voin syödä, ellen kypsytä niitä. Eli appelsiini, banaani ja... that´s it. Vaikka meloni kipristelee suuta, syön sitä silti. Ehkä meloni on lempihedelmäni.

Lempiroskaruokasi?
Mikä tahansa, mikä on roskaruokaa. Olen oikea junky. Siis hampurilaiset, kebabit, ranskalaiset perunat, nuggetit, kaikki.

Lempivälipalasi?
Suklaata, suklaata ja suklaata.

Onko sinulla jotain outoja ruokatapoja?
Italialaisittain varmasti koko ruokamaailmani on vallankumouksellinen. Paikalliset eivät sotke keskenään suolaista ja makeaa, pizzasta ei löydetä hedelmiä, eikä varsinkaan salmiakki sovi Välimeren dieettiin ollenkaan. Lisäksi ruokailuaikani ovat kuin itsekseen viimeaikoina palautuneet suomalaiseen rytmiin ja suorastaan rakastan kastikkeita lihan päällä, asia jota italialaiset eivät voisi kuvitellakaan tekevänsä. Ruokailutapani ovat muutenkin vähintään erikoiset. Elän periodeilla. Juuri nyt on menossa meloni-juusto-porkkana- kausi ja kulutan niitä kiloittain. Ja syön pääsääntöisesti juuri niitä, ehkä juuri kuumuuden vuoksi. Olen käynyt läpi myös popcorn, appelsiini, nuudeli, hampurilaispihvi, vesimeloni ja nakki- kauden.

Olet dieetillä. Millä ruualla täytät itsesi?
Jollakin kevyellä tai sitten ei. Katson enemmän määrää kokonaisuutena.

Lopetit dieettisi, mitä saisi olla?
Olen aina sallinut itselleni kaiken. Dieettiinkin siis voi kuulua myös roskaruoka ja karkit. Uskon siihen, että kaikkea voi syödä, kunhan muistaa kohtuuden. Joskus saavi tosin kuohahtaa yli, enkä ymmärrä kohtuutta. Mutta Karkin kohtuudella.

Miten tulisena tilaat intialaisen/thaikkusi?
Medium. Tulinen on hyvää, mutta ei niin että on pakko hypätä läheiseen lammikkoon kesken ruokailun.

Saako olla jotain juotavaa?
Vettä ja viiniä.

Punaista vai valkoista?
Punaista, kiitos. Ja mielellään Baroloa, Barbarescoa, Valpolicellaa tai Amaronea. Myös Nebbiolo, Cannonau ja Nero d´Avola käyvät. Kevyempien ruokien kanssa Grignolinoa. Grazie.

Lempijälkiruokasi?
Tiramisu.

Täydellinen yömyssy?
Otan joskus muutenkin paukkuna rankan päivän jälkeen (tai eräiden miehen sukulaisten vierailun yhteydessä) Amarettoa. Amaretto di Saronno. Käy milloin vain. I will survive. Niihin Elämäni johtohetkiin tai yömyssyihin.

Mikä on ensimmäinen leipomis- tai kokkailumuistosi?
En muista...

Kuka on vaikuttanut ruoanlaittoosi eniten?
Ehkä mummi. Olisin mielelläni kuin mummini, mutten ikinä taida kyetä siihen..

Onko sinulla valokuvaa todisteeksi varhaisista kokkailuistasi?
Ei. Ei edes joulupipareiden teosta.

Kärsitkö jonkinlaisesta ruoanlaiton pelosta, saako ajatuskin jonkin ruokalajin kokkailusta kämmenesi hikoamaan?
Kärsin. Lähinnä pelkään,että poltan koko talon. Ja että ovatko vakuutukset varmasti kunnossa.

Mikä on käytetyin tai eniten arvostamasi keittiövälineesi ja/tai suurin pettymyksesi mitä keittiövälineisiisi tulee?
Ladattava parmesaani-raastin. Siis sellainen surinahärveli. Uskomattoman kätevä, mutta myös mieletön pettymys. Mies osti sellaisen ja SINISEN! Ah.. lisää sinistä keittiöön.. Enkä pääse siitä eroon, enkä varsinkaan saa uutta ainakaan lähiaikoina.

Nimeä jokin hauska tai outo ruokakombinaatio josta todella pidät?
After eight ja gorgonzola Santi. Herkullista.

Nimeä kolme syötävää tai ruokalajia, joita ilman et vain voi elää?
Suklaa, suklaa ja suklaa.

Mitä ruoanlaitostasi puuttuu?
Kaikki. Paitsi hyvä tahto ja huumori.
Sekä aurinkoinen mieli. En tiedä, täyttävätkö ne lautasta, mutta ainakin tekevät muista puutoksista selkeästi siedettävämpiä. Ehkä jotakin joskus onnistuu ja onneksi netin reseptiarkistot ovat olemassa, ne tekevät onnistumisestakin mahdollista.

Buon appetito!

Ps. Rakkaat vieraat, en kokkaa kotona, ellette tilaa lämmitettyjä nakkeja sinisessä mikrossa. Aterianne valmistaa mieheni tai hyvä ravintola.
Mutta olette sydämellisesti tervetulleita.

Frasierin maski

2010-06-30T20:42:00.014+02:00

Luontoäiti on selkeästi pistänyt grillin kovemmalle. Aivan varmasti. Löytänyt sen pirullisen nupin ja vääntänyt uunin kahvelia niin, että kohta täällä oikeasti paistetaan munakkaita poskilla. Panokset kovenee. Eikä pihvejäkään tarvitse pläjäyttää ritilälle. Riittää, että ottaa kyljykset paketista pois, luonto kyllä hoitaa homman loppuun. Salsat ja ketsupit vain jääkaapista ja illallinen on valmis. Voilà!

Tältäkö korvapuusteista tuntuu jouluna uunissa? Tai possulta..

Lääkärin määräyksestä urheilutahtia on hidastettu, eikä tällä helteellä teekään mieli ruveta hölkkäämään pitkin kyliä rullilla. Lisäksi lääkäri määräsi 2 km:n säteelle ensiavun lähelle, kunnes keuhkojen tilanne on tasaantunut. Olo on kuin appi-ukon seefferillä pihalla. Jokseenkin rajoitettu liikkumatila pistää jo ennestään pitkin poskia valuvat hikipisarat entistä ahtaammalle ja tuntuu siltä kuin tekisi mieli vain pulahtaa johonkin läheiseen lammikkoon, naapurin ylisuureen uima-altaaseen tai vaikkapa kylää halkovaan kanavaan ja jäädä lillumaan sinne, kunnes tulee syksy. Tai ukkonen. Kumpi vain.

Anything.

Juuri tällä hetkellä tunnen tiettyä yhteenkuuluvuutta Frasierin kanssa. Kesän ehdoton addiktio onkin herran maski. Näinä ylikuumina ja paahtavina hellepäivinä mitä parhain keksintö ja pelastus à la Stockmann! Eikä luksus ole hinnallakaan pilattu. Jääkaapissa säilytettävä ensiapu toimii myös päinvastoin- lämmitettynä - syksyistä flunssaa vastaan. Suosittelen lämpimästi! Viileänä geeli hellii kasvoja ja raikas olo leviää hiljalleen koko kroppaan. Samalla poistuu silmien turvotus ja muutenkin olo virkistyy kuin pienen ihmeen kautta, jopa 35 asteen uunissa.

Oikeastaan.. Nyt kun asiaa tarkemmin ajattelen, taidan tehdä juuri niin kuin Frasier. Pistän ammeen päälle, kulautan kuplat kehiin ja pulahdan sinne.

Here I Come, Frasier!
Catch me if ya can!!

Mutta sitä ennen vedetön versio rouvan maskista...

Keep it fresh, baby!

Ps. Viilennysvinkkejä otetaan vastaan. Myös astmasta selviytyvien kokemuksia kaivataan..
I´m listening.

Ei-niin-kätevä-kotona

2010-06-29T18:46:00.009+02:00

Jo on aikoihin eletty. Kun ei enää rouvan kotitalouskekkeritkään kelpaa. Ja toinen sentään kähisee imuri kourassa ja keuhkot toisessa eteenpäin huoneesta toiseen.

Kyykistelee, kumartelee, köhii ja kähisee. Häädän kerrankin koko Euroopan pölypalloesiintymät sun muut ötökät luksusluokan sviitistä pois (koska kosteushan on mitä parhain koti monille maailman ötököille) antaumuksella ja rakkaudesta meihin kaikkiin ja ennen kaikkea terveyteen. Astma kiristää otettaan ja ensiapukeikatkin lisääntyvät allergiapolin pysyessä suljettuna, välillä tekee mieli tehdä jotakin erilaista, jotakin, mistä saisi taas otteen elämään. Normaaliin elämään. Kunnes on aika siirtyä seuraavaan askeleeseen. The Big Step. Really big.

On pakko tunnustaa jotakin hyvin noloa ja epä-äitimäistä sekä harvinaisen uusavutonta. Tämä vie voiton varmasti kaikilta silittämistä joskus elämässään nähneiltäkin.

Tapahtui eräänä päivänä hiljattain:

Tässä asuntolassa on nimittäin silitetty viimeksi kohta 3 v:n ristiäisaamuna, eikä silittäjänä ollut silloinkaan kukaan perheen varsinaisista jäsenistä.

Puolustukseksi tähän harvinaiseen ryppyilmiöön voin kuitenkin kertoa, että miehen äidillä käy säännöllisesti silittäjä, joten vaatteet ja lakanat ovat pysyneet hyvin kuosissaan ilman apuanikin.

Mutta. Kun aina silittäjä ei ole paikalla, varsinkaan juuri silloin, kun häntä eniten ikävöisi.. Ahkeran tenttiinluvun ja erinäisten hengitysvaikeuksien välissä löysin hiljattain kaapin pohjalta yhdestä vanhoista muuttolaatikoista (niitäkään ei ole täällä tyhjennelty aikoihin) kaksi kokoa liian suuret lempi silkkihousuni, jotka on luonnollisesti vain pakko saada jalkaan, heti. Mutta kun ne ovat niin ryppyiset. Enkä tiedä A. Missä on silityslauta B. Missä on silitysrauta. C. Osaanko käyttää kumpaakaan. Ja tunnustan,että kotitaloustaitoni riittävät juuri ja juuri Pirkka-niksien lukemiseen kerran vuodessa. No, ehkä kaksi.. Hetken pengottuani löysin molemmat etsintäkuulutetut tavarani ja aloin silittää. Kaikki sujuu oletetusti hyvin, ja varsinainen ongelma ilmeneekin vasta operaation jälkeen, jolloin hàrvelit pitäisi saada jälleen kasaan, enkä löydäkään enää sitä silityslaudan pientä vipua, jolla masiinan saisi taitettua takaisin nurkkaan.

Kellistän, käännän, pyöritän , venkslaan ja kumoan. Ei vipun vipua. Ei mitään. Mietin jälleen. A. Joko vipu on röyhkeästi varastettu (ja alan kuvitella mielessäni kaikkia mahdollisia vipurosvoja, jotka tarvitsevat pientä rautatankoa johonkin hyvin elintärkeään tehtävään) B.Onhan siinä nyt jokin muukin keino oltava häkkyrän purkamista lukuunottamatta. En millään viitsisi ruuvimeisselillä ruveta irroittamaan osa kerrallaan laudasta irti. Koska on lauta ainakin joskus taittunut. Jotenkin. Voin vaikka vannoa nähneeni ilmiön. Tartun kuitenkin ruuvimeisseliin ja ihmettelen vuoden mysteeriä siinä keskellä kylpyhuoneen lattiaa lauta kumossa, rouva ruuvimeisseli kädessä istumassa vieressä.

Samalla mies saapuu yllätysvisiitille kotiin, keskellä paahtavaa Italian iltapäivää ja huomaa naisensa keskittyneenä kylpyhuoneen laatoilla. Ja revähtää maata tärisyttävään nauruun. HAI STIRATO! Olet silittänyt!

”Kuules herra, tämä ongelma olisi voinut olla hyvinkin vakava.” puolustaudun sormi heiluen totisena miehelle. Ties vaikka... En selitä. Kaikki on juuri niin kuin on. En vain saanut yhtä lautaa kasaan, vaikka porauskin tarvittaessa onnistuu.
Vipu luonnollisesti on kuin onkin kiinni laudassa, entisellä paikallaan. Ihan kiinni, kuin kesäkärpänen iholla. Eikä kukaan ollut vipua varastanut, enkä onneksi kerennyt purkaa hädissäni lautaa osiin. Ystävällisesti mies taittaa ongelmapesän paikoilleen. Osaatko nyt? Osaan.

Kun joskus yhtä lautaa ei vain saa kasaan. Liian yksinkertaista.

Mitä tästä opimme?

Ehkä ei kannata aina ulkoistaa kaikkea, voi vaikka jäädä kylpyhuoneen lattialle jumiin silityslauta kainalossa, ja silloin on vain pakko myöntää:

On vain niin harvinaisen uusavuton olo. En ole itsekään järin ylpeä saavutuksestani, mutta mitä sitä peittelemään. Uusavuttomuus on tabu ja nyt paljastan kaiken. En vain osaa.

Mutta poraus kyllä onnistuu. Ja tutkin mielelläni tieteisartikkelit sekä selvitän helposti sudokut, ristisanat (vaikken niistä niin kovasti pidäkään) ja muutkin rubikin kuutiot. En vain saa taitetuksi yhtä silityslautaa. Tai osaa kokata ilman palohälyttimien serenadeja. Nörtti mikä nörtti.

Tärkeintähän on yrittää, eikö?
…............

Jatketaan harjoituksia.

Sunday addiction

2010-06-27T15:02:00.009+02:00

Eräs viimeisimmistä sunnuntaiaddiktioistani on brunssin lisäksi aamiainen ulkona. La colazione. Pientä vaihtelua rutiineihin, pikainen maisemanvaihdos kotikeittiön tiskivuoresta jonnekin muualle. Joku muu keittää espressot ja paistaa croissantit. (Vaikka molempia mielelläni teenkin. Espressoa ei vain voi olla koskaan liikaa. Croissanteista puhumattakaan..)

Kaikesta maukkaasta nautiskellessa -tai sen päätteksi- ympärillä voi ihailla samalla auringossa kimaltelevia peltoja, kukkia, istutuksia ja kaikkea sitä kaunista, mitä milanolaisen provinssin luonnosta voi löytyä.

Rentoutumista ja rauhoittumista.

Pienten purojen soljumista.. Varpaiden huljuttelua raikkaan viileässä vedessä..

Kivien ja vedeneläinten intohimoista tutkimista..
Ja vähän isomman Ticinon nuuhkimista.

Ihanaa luonnon luksusta.
Sweet sweet sunday.

That bearded lady

2010-06-26T11:16:00.004+02:00

”äiti, tuu tänne.”
”no, mitä nyt?”
”äiti, nouse ja tuu tänne, tuu peilin eteen.” Mamma, alzati. Vieni, vieni qua, davanti allo specchio.
äiti nostaa kannikkansa vastahakoisesti facebookin ääreltä ja löntystää eteisen peilin eteen.

”kerro rakas, mikä on.”

”äiti, meidän täytyy selvittää yksi asia, meidän täytyy löytää ratkaisu, koska eeeeh.. ei voi olla näin. Dobbiamo trovare una soluzione.”
”no, mihin?”
”äiti, meidän on leikattava tuo parta. Ei voi olla niin,että sinulla on tuo parta. Et voi mennä tarhaan parralla.
”rakas, ei äidillä ole partaa, katsohan kuinka sileä äiti on. Kuin silkkiä”
EI ÄITI, LEIKKAA TUO PARTA POIS!!! Itkupotkuraivarit keskellä lattiaa.

Äiti katsoo poikaansa hieman hölmistyneenä. En ole kyllä huomannut vieläkään partaa (eikä huomautus ole ensimmäinen) mutta leikataan pois, jos se siitä on kiinni. Enhän minä parralla oikeastaan mitään tee, ja jos eivät tarhaankaan hyväksy tällaisena.. Ei taida olla tulevaisuutta. Partaisena.

Äiti kävelee kylpyhuoneen kaapille ja ottaa isän partakoneen. Laittamatta johtoa seinään äiti alkaa leikillään huristaa ja ajaa partaansa. Pois koko karvakasa.

”No, onko nyt hyvä?” äiti kysyy parran ajettuaan.

”Brava, mamma!!! Nyt on hyvä, oi äiti! Olet niin sileä ja kaunis!” poika juoksee halaamaan sileäkasvoista äitiään.

Äiti hymyilee ihmeissään.

Pienestä se on ilo kiinni.
Pienellä.

..lapsethan näkevät aina enemmän kuin aikuiset.